Mitä iloa tai järkeä on työajan kirjaamisella - auttaako Kieku?, päivitys 5.12.2016

Valtion henkilöstö- ja talousjärjestelmä

Työajan kirjaaminen on yksi keskeinen toistuva päivittäinen tehtävä niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla. Olen vuosien ajan julkisella sektorilla kirjannut työtuntini mahdollisimman huolellisesti ja yleensä myös tunnollisesti. Olen vain yhä enemmän miettinyt, mitä ihmeen hyötyä tästä rituaalista on minulle tai työyhteisölleni.  

Kirjaamisen vimma. Pitkän työurani aikana voin toisaalta sanoa, että ei tätä kirjaamisvimmaa aina ole ollut. Aikojen alussa oli tiukat normit tulla töihin tiettyyn aikaan ja lähteä ennalta määrättyyn aikaan kotiin. Sitten saatiin aikaan teknisiä apuvälineitä eli erilaisia laitteita, joiden avulla kirjauduttiin sisään byrooseen ja ulos. Syntyi mitattavissa olevia työtunteja - normaaliajan ylittäviä ja alittavia sellaisia. Jokaisella tuli mahdollisuus kontrolloida tilannettansa, mutta myös esimiehellä tarvittaessa. Seuraavassa vaiheessa alettiin vielä koodaamaan työtunteja tehtäviin ja suoritteisiin. Hienoa - hallittavuus senkuin kasvoi. Nyt pystyi jopa periaatteessa seuraamaan omaa ajankäyttöa eri tehtäviin - periaatteessa myös esimies. 

Valtion uusi Kieku-aika. (1) Nyt kirjaan ensin töihin tulon ja sitten töistä lähdön. Tämän jälkeen odotan päivän tai pari, jonka jälkeen aloitan kirjaamaan tehtäviä. Mitä on siis tullut tehtyä eilen tai toissapäivänä. Ja sitten alan etsiä, että missä ne työsuoritteet ovat viimeisen viikon, kuukauden tai vuoden ajalta. No ei missään. Niin esimies voi tarvittaessa niitä katsella, mutta ei itse työntekijä. Tämähän on aikansa elänyttä ylhäältä alas johdettua läpinäkymätöntä johtamiskulttuuria.

Kirjaamisessa, tiedon keruussa on tiettyjä periaatteita, joita kannattaa noudattaa. Kirjaajan pitää saada itse välitön palaute, avoin mahdollisuus seurata, mitä on kirjannut. Tämä periaate palvelee kahta asiaa: 1. tiedon laatua, 2. oman työn seurantaa. Valtion Kieku-järjestelmässä tätä periaatetta ei ole lainkaan oivallettu. Siksi tämä on aivan kummallista. (2)

Uuden työn yhteiskunta, s.46: vuorovaikutuksen kenttä, 3

Kirjaamisella pitää olla myös tarkoitus eli mihin syntyvää dataa käytetään. Tämä on myös eräs keskeinen yleisen tiedonkeruun ja tilastoinnin periaate. (2) Turhaa tietoa ei saa kerätä. Työajan kirjaamisella on siis oltava jokin tarkoitus, kun sitä tehdään nyt varsin kattavasti koko valtiolla. No on tietysti, mutta ei työntekijöille. Johtamisessa on tunnetusti kaksi linjaa: management eli hallinnointi (kova johtaminen) ja leadership eli johtaminen (pehmeä johtaminen). Työajan kirjaaminen edustaa tätä kovaa johtamista. Jotta byrokratian eri tasoilla voidaan laskea yleensä työtuntien määrä, suhteuttaa ne työsuoritteisiin ja tehdä taloudellisuus- ja tuottavuuslaskelmia, kustannus-hyötylaskelmia, ei voida olla ilman tätä tietoa. Nämä laskelmat on puolestaan tehtävä, koska ylempi hallintoviranomainen sitä vaatii. Tällainen hallintokeskeinen asenne näyttää pesiytyneen valtion hallintoon, kun aiheesta ei ole juuri missään puhuttu. Vaihtoehtona on uudenlainen asiakaslähtöinen vuorovaikutuksen työkulttuuri. (3)

Työajan kirjaaminen pitää olla osa yksilön, tiimin, osaston, viraston, valtion johtamisjärjestelmää. Johtamisjärjestelmän pitää olla avoin, läpinäkyvä ja vuorovaikutteinen. Johtamisjärjestelmään liittyy myös johtamisen kulttuuri - se leadership. Olin taannoin kuuntelemassa Tiedon valoa - tapahtumassa englantilaista ammattipuhujaa, Rene Carrayoul (Inspired Leaders Network). Rene oli intohimoinen leadership-mies. Hänen mielestään se on sitä todellista johtamista, johtajuutta. Jokainen on itsensä johtaja. Johtajuutta viedään eteenpäin hyvillä tarinoilla. Rene ei paljoa piitannut perinteisen datan ja mittareiden perään. Tunne, hyvä fiilinki tehdä töitä on se avain. Jos täytellään vain näitä sähköisiä työtuntilomakkeita eikä niistä sitten sen koommin kuule tai kuulee normeja alittaessa, ei tämä mitään hyvää fiilistä lisää.

En tuomitse kokonaan työajan kirjaamista, kunhan se yhdistetään johtamisjärjestelmään. Ensinnäkin koko kirjaamisriitti pitää olla mielekäs, järjestelmän pitää olla käyttäjäystävällinen. Toiseksi luokittelut on sovitettava työtehtäviin ja järkevällä tarkkuudella koko työyhteisön toimintaan. Voitaisiinkin vaikkapa ajatella, että jokaisella on osa työtehtävistä ns. pysyviä ja osa vaihtuvia. Pysyvät tehtävät ovat osa pysyviä työ- ja toimintaprosesseja. (3) Vaihtuvat ovat puolestaan projektityyppistä työtä, joissa on määritelty alku ja loppu tavoitteineen ja työaikavarauksineen.  Karmeata on, jos kaikki työtehtävät ovat pysyviä, jatkuvasti samalla tapaa toistuvia. Nehän voidaan automatisoida, digitalisoida, robotisoida - ja siinä on sen työntekijän kohtalo. Karmeata on myös, jos työt ovat hujan hajan vaihtuvia, ennakoimattomia ja oman kontrollin ulkopuolella. Kummassakin tapauksessa työuupumus on ovella tai ihan päällä. Vuorovaikutusta pitää myös edistää. Jos avoimesti tiedetään toistemme työtehtävät ja tarvittaessa myös tulos, voidaan yhdessä kehittää koko tiimin töitä. Esimieskin voi avoimessa tilanteessa vaikuttaa myös positiivisesti työtehtäviin - kuormitukseen, sisältöön ja kokonaistavoitteisiin. Voisihan tällainen määrällinen mittaaminen olla myös osa kehityskeskusteluja, jolloin yhdessä luodaan määrällisten mittareiden sisältö ja tausta. (4) Ei muuta kuin Kiekun työajan kirjaaminen uusiksi näillä evaillä mitä pikimmiten.

Kysyn sitten eläkkeellä ollessani työssä olevilta kavereiltani, onko tapahtunut mitään edistystä. Tällainen edistysaskel on aivan pakko ottaa, jos halutaan uudistaa työtapoja, jopa tehostaa toimintoja. Kieku ei nyt vielä auta tähän - valitettavasti. Ei muuta kuin Valtiokonttori Kieku-töihin. Tehkää kankean Kiekun päälle uusi moderni työajan kirjaamisen ja seuraamisen sovellus mobiiliversioineen. Modernisoikaa samalla johtamisjärjestelmä.

Päivitys 26.11.2016: FB:n puolella on käyty keskustelua aiheesta ja nostettu esille maksullinen toiminta. En erikseen ryhtynyt erittelemään työajan seurannan tarpeita tältä kannalta. Virkamiesten töissä on luonnollisesti suurin osa budjettirahoitteista, mutta osa on myös maksullista toimintaa. Maksullisessa toiminnassa on tärkeätä kustannusvastaavuus. Tuota tarkoitusta varten tarvitaan työtuntien kirjaamista ja kohdentamista. Tämäkään asia ei ole ongelmaton.

Päivitys 27.10.2016: Klaus Halla kommentoi FB:n puolella seuraavasti: 
"Kyllä sinä todennäköisesti aika suunnitelmallista elämää tulet eläkeläisenäkin viettämään. Jälkikirjausta ei toki tarvitse, kun pääasiallinen toimintamme on kerran kirjattu tämän vaiheen alussa ja KeVa kyllä uskoo sen kuukausittaisen suorituksensa pohjaksi. Itse ymmärrän työaikakirjauksen mielekkyyden esim. projektityötä tekevien osalta (konsulttitoimistot tms.), mutta sinun ja aikoinaan minun kaltaisten virkaihmisten osalta sillä ei saada mitään lisäarvoa. Palkkaus kun perustuu aivan muuhun. Onpahan taas apinoitu privaattipuolelta julkiseen hallintoon konsulttien ja muiden kehittäjien menestyksekkäästi kauppaamat mallit."

Päivitys 27.11.2016: Aki Uusikartano kommentoi Linkedinin puolella seuraavasti: 
"Perusajatus on varmastikin ollut oikean suuntainen: mitataan kohdentuuko työpanos organisaatiossa oikein. Varsinkin laskutettavaa työtä tehtäessä tämä on luonnollisesti tärkeää. Tilannekartoituksen tekemiseksi ja kokonaiskuvan saamiseksi määräaikaisesti ehkä muutenkin. Näkisin kuitenkin tärkeämmäksi mitata saavutettuja tuloksia kuin saavuttamiseen kohdennettuja panoksia. Panosten mittaaminen on toki helpompaa ja siksi koko valtion työntekijöjöukko sitten naputtelee omituisia koodejaan työtuntiensa kirjaamiseksi käyttäen siihen merkittävän määrän työaikaa. Ehkä sen saman ajan ja enemmänkin, joka kikyloikalla työpäivän pituuteen lisättiin. Oman tulkintani mukaan kovin turhaa puuhaa siis, mutta kuluvathan ne työpäivät niinkin."
Päivitys 27.10.2016: Ulla Mansikka-Aho kommentoi FB:n puolella seuraavasti:
"Perusvirkamiestyössä tuntien kirjaamisessa (tiliöinnissä) ei ole mitään järkeä. Homma on oikeasti hoidettava jotenkin muuten. No, toimiihan se tuntien kirjaaminen liukuvan työajan saldolaskennassa, jos ei ole kellokorttilaitetta."

Päivitys 27.10.2016: Asko Rantala kommentoi FB:n puolella yksityisen puolen kokemustensa perusteella:
" Olli on selittänyt hyvin ja asiallisesti työajan kirjaamisen. Kun suurin osa palkanmaksusta perustuu työpaikalla tai työn ääressä käytettyyn aikaan, niin onhan sitä aikaa jollakin tasolla kontroloitava, koska palkkakin maksetaan eurojen ja senttien tarkkuudella ja samoin tilitetään verot. Tuon tähän lisää omista kokemuksistani. Tasan 13 vuotta sitten neuvottelin eräässä teollisuusyrityksessä tuottavuuden kehittämisprojektin aloittamisesta. Siellä oli silloin noin 20 vuotta valmistettu erästä suurehkoa konetta, josta oli monia erilaisia variaatioita. Vuosien varrella oli muodostunut noin 2600 tunnin valmistusaika tuolle koneelle. Koko ajan joitakin osien valmistuksia siirrettiin alihankkijoille ja eri työparien ja yksittäisten työntekijöiden tekemisaikoja alennettiin ”sopimuksilla”. ”Sopimuksissa” pärjäsivät parhaiten ne, jotka neuvotteluissa pitivät kovempaa meteliä oikeuksistaan. Hiljaisemmat hävisivät ja saivat tehdä enemmän työtä tiukemmalla aikataululla. Tullessani mukaan noihin neuvotteluihin, koneen valmistusajaksi oli ”sovittu” tuolla huutokauppamenettelyllä 1600 tuntia. Aloin selvittää tuota asiaa ja jaoin koneen erilaisiin lohkoihin eri työparien työpisteissä. Sitten mittasin jokaiseen lohkoon kulutettavan ajan. (130 t) + (110 t) + (280 t) + (350 t) = 870 tuntia. Todelliseksi valmistusajaksi tuli mitattua 870 tuntia, johon sisältyvät kaikki taukoajat ja muut. Työnmittaus on tehtävä työmarkkinajärjestöjen kesken sovittujen käytäntöjen mukaan ja sen saa tehdä vain siihen koulutettu henkilö. Sekä työnantaja-, että työntekijäpuolen on se hyväksyttävä, kuin mikä tahansa mittaus. Pitkien keskustelujen jälkeen mittaus todettiin oikeaksi ja antamiani aikoja alettiin noudattaa sellaisenaan sen yhden tuotteen kohdalla. Tutkimukseni tuossa yrityksessä jatkuivat seuraavat kuusi vuotta ja jokaisen uuden ja muutetun tuotteen valmistusajat suunilleen puolittuivat. Saimme liikevaihtoa kasvatettua 50 M€:sta 100 M€:oon. Ellei todellisia tekemisaikoja tiedetä, niin usein tehdään väärillä menetelmillä ja sopimattomilla välineillä. Nyt kun automatisointi ja robotisointi ovat lähiaikoina edessä, niin on välttämätöntä tietää, mihin kohteisiin on kehittämisresurssit suunnattava. Usein huomataan myös se, ettei le mitään mahdollisuuksia saada kilpailukykyä paremmaksi. Viime viikolla minut kutsuttiin tuohon samaan yritykseen ja tarkoituksena on taas selvittää miten tuottavuutta voitaisiin parantaa nyt, kun koneiden rakenne on muuttunut ja henkilöstökin vaihtunut; 1/3 on eläköitynyt. Joskus on osattava myös luopua kannattamattomista toimista. Julkisella sektorilla tehdään paljon lakisääteisiä asioita ja sinne kaadetaan budjettirahaa. Usein on oletuksena, että lisäraha kasvattaa tuotantoa suoraan verrannollisesti. On täysin järjetöntä puhua muutamien tuntien vuosittaisesta työajan lisäyksestä. Joidenkin henkilöiden osalta 2600 tunnin tuotanto on vähäisempi kuin 1600 tunnin tai 870 tunnin tuotanto. Näinhän on teollisessakin yrityksessä."
Ollin vastaus:
Perusteellinen analyysi. Tuo keskusteluun yksityisen puolen kuviot. Jos julkisella tehtäisiin tosissaan  kirjaamista ja analysoitaisiin tosissaan tuloksia, voitaisiin saada aidosti muutoksia aikaan. Nyt kirjaaminen tältä kannalta on turhauttavaa.

Päivitys 28.11.2016: Reijo Luoma kommentoi FB:n puolella seuraavasti:

"Lääkärien työaika: jos yksi hoitaa homman korrektisti tunnissa, toinen saman asian yhtä korrektisti kolmessa, sää jälkimmäinen kolminkertaisen korvauksen päivystysajan toimenpiteistä, miksei myös normaalin työpäivän töistä - jälkimmäisellä (huolellisemmalla tai vain muuten tavoiltaan hitaammalta) menee ylitöiksi. Kliinistä työtä tekevän lääkärin työsuoritteiden mittaaminen aikaperusteisesti on järjetöntä. Muualla mailmassa (NHS esimerkiksi) on vuosipalkka ja velvollisuus m.l. päivystykset hoitaa hommansa. Pidin siitä enemmän kuin suomalaisesta lisäviidakosta."

Päivitys 4.12.2016: Linkedinin puolelta minulle vinkattiin oheisesta kolumnista:
Heidi Hammarsten
Kolumni: Voiko numeroilla johtaa ihmisiä?

"Suomalaisessa työelämässä käydään edelleen johtamisjärjestelmien sisällä tasapainoilua numerojohtamisen ja ihmisten johtamisen välillä. Numerojohtamisen taustalla on ajatus siitä, että numerot ovat aina täsmällisiä ja siksi totta. Fiksuimmat yritykset ovat jo havainneet, että jako ihmisiin ja numeroihin on turhaa......."

  http://yle.fi/uutiset/3-9330058

Päivitys 5.12.2016: Päivi Kaikkonen kommentoi Linkedinin puolella seuraavasti:

"Työntekijän kannalta Kieku on hyvä mm. siinä, että pystyy seuraamaan plussia ja miinuksia. Ja sitten voi taas priorisoida omaa tekemistään. Olisiko ideaa, että kuukausipalaverissa päällikkö avaisi, esimerkiksi tärkeän projektin kohdalla, että onko kaikkien mukanaolevien henkilöiden työpanos ollut riittävä vai onko mennyt kohtuuttomasti aikaa normitöiden kustannuksella. Näin tietäisimme entistä enemmän toistemme töistä eikä tarvitsisi arvailla, mitähän tuokin tekee. Ainakaan meillä Kieku ei tässä mielessä ole ollut käytössä. Esimies sanoittaisi sitä dataa, mitä hän seuraa ja näin motivoisi meitä."

Viitteet

(1) http://www.valtiokonttori.fi/fi-FI/Virastoille_ja_laitoksille/Kiekun_kayttoonotto_valtionhallinnossa/Mika_Kieku

(2) Ollin lääkkeitä turhan tiedon karsimiseen (Olli Nylander: Soteuudistus - pirullinen ongelma 2016, s. 249)

• tunnistettava tiedon käyttäjä/tarvitsija
• tunnistettava, onko tieto jo olemassa jossain muussa tietolähteessä: sähköinen asiointi mahdollistaa tietojen esitäyttämisen jo olemassa olevilla tiedoilla. Jatkossa kansallinen palveluväylä tulee helpottamaan olemassa olevien tietojen tehokasta hyödyntämistä
• tiedon keruun ja tiedon hyödyntämisen perustana pitää olla systemaattinen metatieto eli tieto tiedosta, joka yhtenäistää tiedon keruuta, tulkintaa, hakumahdollisuuksia jne.
• tiedon kerääjälle on luotava mahdollisuus tiedon ensisijaiseen hyödyntämiseen. Se on kannuste tiedon antamiseen eteenpäin.
•  tiedon luotettavuus on varmistettava. tiedon antajan on tiedettävä, mihin tietoa käytetään
•  tiedon laatu on turvattava koko tiedonkeruun ja jalostuksen ketjussa: ydintietojen laatu on tärkeä tekijä, koska näitä tietoja hyödynnetään erikseen monella tapaa [i]
• tietorakenteet on tehtävä hierarkkisiksi ja toisiinsa yhteensopiviksi, jolloin eri tiedon käyttötasoilla voidaan rakentaa käyttöön sopivia mittareita, indikaattoreita.
• turhaa tietoa on vältettävä rakentamalla koeasetelmia tiedon keruulle
• tutkimustietoa on hyödynnettävä systemaattisesti siten, että soveltavaan tutkimukseen (erityisesti STM:n alaiset tutkimuslaitokset) sisällytetään tutkimustulosten julkistamisen lisäksi niiden soveltaminen eritasoiseen päätöksentekoon.

---

[i]  Tilastojen laatu. Tilastokeskus vaalii toiminnassaan kansainvälisiä tilastolaadun kriteerejä. Näin tekee myös THL tilastoviranomaisroolissaan. http://www.stat.fi/tup/tietoaika/tilaajat/ta_08_02_melkas.html
Ydintiedon hallinta - master data management. JHS-suositus 179 sisältää keskeiset periaatteet ydintiedon hallintaan.

 http://docs.jhs-suositukset.fi/jhs-suositukset/JHS179_liite7/JHS179_liite7.pdf
Ydintieto on koko organisaation kannalta välttämätöntä tietoa. Esimerkiksi terveydenhuollossa on määritelty keskeiset ydintiedot osana ns. Kanta-hanketta. ks. esim. aiheeseen liittyvä opas: 

https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/110913/URN_ISBN_978-952-302-108-2.pdf?sequence=1

(3) Uusi työkulttuuri perustuu asiakkaan ja palvelun tarjoajan vuorovaikutukseen. Itse asiassa kyse on vuorovaikutuksen verkostosta - jopa jossain tapauksessa ekosysteemistä. Uusi työkulttuuri perustuu "alustatalouteen". "Alustalla tarkoitetaan tietoteknisiä järjestelmiä, joilla eri toimijat - käyttäjät, tarjoajat ja muut sidosryhmät yli organisaatiorajojen - toteuttavat lisäarvoa tuottavaa toimintaa." (s. 49). Palvelujärjestelmä on mukautettava asiakaslähtöiseen ajatustapaan - muuttuviin asiakasvirtoihin ja asiakastarpeisiin. Asiakaslähtöisyyden ydin on palvelujen saatavuus, kun tuotantolähtöisyyden ydin on tasainen laatu.
http://ollintuumailut.blogspot.fi/2016/09/asakaslahtoisyys-vaatii-tyokulttuurin.html

(3) Valtion hallinto on täynnä prosessimaisia jatkuvia tehtäviä mm. suunnittelusta, ohjauksesta, valvonnasta ja erilaisten lupien myöntämisestä lähtien. Tällaisiin tehtäviin sisältyy runsaasti rutiineja ja niitä helpottavia tietoteknisiä ratkaisuja. Lean-ajattelu on eräs johtamisaate, johon soveltuu myös työajan kirjaaminen. Tätä olen pohtinut soteuudistuskirjani luvussa prosessit (2016, ss. 215-225) ja blogikirjoituksessani:  http://ollintuumailut.blogspot.fi/2016/04/lean-asiantuntijatyon-johtamisessa.html

(4) Kehityskeskustelu oli julkisessa keskustelussa kritiikin kohteena kesällä 2015. Otin myös itse aiheeseen kantaa, mutta tätä työajan seurannan näkökulmaa en juuri avannut. http://ollintuumailut.blogspot.fi/2015/07/kehityskeskustelu-keskusteluttaa-nyt-ja.html

Valtion tietohallintomenoja vaikea karsia, päivitys 25.11.2016

Kuva VM:n julkaisusta 27/2016: 2011-2015 vertailukelpoisia

Valtion tietohallinnon kustannukset kasvussa. Valtori merkittävin kustannuksia kasvattanut tekijä - eli uusi keskitettyjen toimialariippumattomien palvelujen tuottaja. Tuottavuuden lisääminen ja säästöt ovat vähäisiä. Kokonaisarkkitehtuuri etenee hitaasti ja sen hyötyjä ei näy.

Mm. nämä havainnot tulevat esille valtion tietohallinnosta tehdystä Valtiovarainimisteriön selvityksestä kesällä 2016. (VM:n julkaisu - 27/2016, viite 1). Osa julkaisusta on tilastotietoa ja osa julkaisun tiedoista perustuu valtion virastoille lähetettyyn kyselyyn.  Julkaisua ei ole suuremmin referoitu eikä sen pohjalta käyty keskustelua. Teen seuraavassa tiivistyksen julkaisun tuloksista.

Valtionhallinnon tietohallinnon kustannukset olivat vuonna 2015 775,5 me. Kustannukset olivat nousseet edelliseen vuoteen 6,5%. Tätä ennen vuodesta 2011 alkaen kustannukset olivat koko ajan laskeneet. 20% kustannuksista oli ulkoisia hankintoja. Valtion sisällä merkittävin omien menojensa lisääjä oli luonnollisesti Valtori (100%). Tähän liittyen sisäiset palvelujen hankinnat lisääntyivät 26%.  ICT:n ansiosta yleiset toimintakustannukset vähenivät niukasti eikä niillä ollut suurta merkitystä kokonaissäästöjen kannalta. Valtionhallinnon organisaatiosta ICT-kustannukset nousivat eniten VM:ssä. STM:n hallinnonalalla puolestaan ICT-kustannukset laskivat. 

Tuottavuuden lisäämisessä ja säästämisessä keinot ja tulokset vaihtelivat organisaatioittain, mutta kokonaisuudessaan tulokset olivat vähäiset. Tuottavuuden lisäämisen keinoina olivat kärjessä hankkeiden vaikuttavuusarviot, tavoitteiden mittaaminen erilaisin mittarein, henkilöstökustannusten seuraaminen. Säästöjen osuus organisaatioittain oli korkeintaan 1%:n luokkaa toiminnan kokonaismenoista. Jotkut harvat organisaatiot totesivat digitalisaation olevan säästöjen perusta. ICT-kustannusten nousun yleisimmät selitykset olivat Kiekun käyttöönotto ja Valtoriin siirtyminen. Yleisesti todettiin, että sinänsä ICT-menoista ei koidu säästöjä. Ne on ymmärrettävä investoinneiksi, joiden seurauksena pidemmällä aikavälillä syntyy toiminnallisia säästöjä. Tietotekniikan osalta keskeisiksi säästön kohteiksi nähtiin perustietotekniikka, päällekkäiset järjestelmät, ostopalvelut ja ohjelmistokustannukset. Kyselyyn vastanneista vain joka viides organisaatio kykeni määrittelemään systemaattisen tuottavuuden lisäämisen/säästämisen strategian. Raportin laatijat ehdottavatkin, että säästöjen luominen on nivottava hankeprosessiin (valmistelu – päätöksenteko – toteutus – seuranta). Kokonaisarkkitehtuuri ei näy mitenkään vastauksissa, mutta ei myöskään raportin laatijoiden ehdotuksissa tuottavuuden ja säästäväisyyden lisäämisessä. (2)

Kokonaisarkkitehtuuri ei ole edennyt vuoteen 2014 verrattuna. Keskimäärin organisaatioissa taso on 2,2, kun stm:n hallinnonalan taso on yli 3 . Haasteet ovat tietohallintolähtöisiä: 1) palvelukeskusten toiminta, 2) kyky hyödyntää teknologiaa, 3) palvelujen tuottajien ohjaaminen, 4) ulkoisten palvelujen tuottajien kyky kehittää ja tuottaa palveluja, 5) kyky määritellä hankittavat palvelut, 6) kustannusrajoitteet kehittää ja ostaa palveluja, 7) kyky ostaa palveluja, 8) organisaation sovellus- ja teknologiaosaaminen, 9) kyky kehittää ja tuottaa palveluja omien resurssien avulla. Tietohallinnon kehittämiskohteiksi nousivat puolestaan aikaisemman kyselyn tapaan: 1) tietoturva, 2) strategia, 3) kustannustehokkuus, 4) osaaminen, 5) toimittajayhteistyö, 6) viestintä käyttäjille, 7) projektien hallinta, 8) teknisen infran kehittäminen, 9) toiminnanohjausjärjestelmä, 10) mittaaminen. Keskeisiä trendejä ovat edelleen edellisten vuosien tapaan mobiili, analytiikka, avoin data. 44% organisaatioista on tehnyt avoimen datan avauksia. Avoimen datan osalta keskeisiä haasteita ovat käyttäjämäärät, laatu ja ajantasaisuus.  Sähköisiä palveluita tuotetaan pääsääntöisesti 2000-luvun menetelmin. 62% kohdistuu kansalaisille, 69% yrityksille ja 57% viranomaisille. 

Pohdintaa raportin tuloksista:

• Raportin päätelmät ja ehdotukset jäävät vähäisiksi ja vaisuiksi. Kuvaileva ote vie suurimman osan palstatilasta. 
• Selvityksestä ei saa irti organisaatiokohtaisia tietoja eikä myöskään ICT-kustannusten suhdetta kokonaiskustannuksiin
• Valtori on selkeästi kustannussyöppö ja myös toiminnallinen haaste eri organisaatioille 
• Tietotekniikassa tehokkuuden ja säästäväisyyden lisäämisen kohteet ovat relevantteja yksittäisten virastojenkin kannalta: perustietotekniikka (Valtori-riippuvuus), päällekkäiset järjestelmät, ostopalvelut, ohjelmistokustannukset – osaan näistä haasteita puree myös kokonaisarkkitehtuuri 
• Tietohallinnon kehittämiskohteet ovat sinänsä relevantteja, mutta yhteydet toimintaan ja kokonaisarkkitehtuuriin jäävät niin kyselyssä kuin raportin laatijoiden ehdotuksissakin vähäisiksi ja kaukaisiksi
• Datan avaaminen etenee eri organisaatioissa. 
• Kokonaisarkkitehtuurityössä on merkittäviä eroja eri virastojen kesken, mutta raportti ei anna kuvaa valtion kokonaisarkkitehtuurin tilasta kokonaisuudessaan.

Tapaus museovirasto nousi otsikoihin muutama viikko sitten, kun viraston blogissa kerrottiin Valtorin palveluiden käytöstä syntyneistä valtavista laskuista. "Vuoden 2014 alusta astui voimaan laki valtion yhteisten tieto- ja viestintäteknisten palvelujen järjestämisestä. Lain taustalla oli huoli valtion suurista tieto- ja viestintätekniikan (ICT) kustannuksista ja ajatuksena pienentää kustannuksia yhdistämällä hankintoja ja toimintoja suuriksi kokonaisuuksiksi. Lain perusteella käytännössä kaikki valtion organisaatiot pakotetaan hankkimaan ICT:nsä uudelta valtion toimijalta Valtorilta. Suurten kokonaisuuksien tuoma volyymietu on ajatuksena periaatteessa hyvä ja toimintoja yhdistämällä saavutetaan koko valtion tasolla joitain etuja. Käytännössä virastotasolla tilanne näyttää hyvin erilaiselta.....  Lasku Museovirastolle on valtava. Valtorin hinnastojen perusteella tehtyjen laskelmien mukaan viraston vuotuiset ICT-kustannukset nousevat 291 %. Pakollisten muutosten seurauksena vuosikustannukset ovat nousemassa 400 000 eurolla. Lisäksi joudutaan vielä maksamaan huomattavat summat palvelujen siirrosta Valtorille." (oheinen kuva poimittu blogista).


ICT-kustannusten hallinta on yleinen haaste niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Kustannukset kasvavat luonnollisesti suurten ICT-investointien myötä. Investointeja suunniteltaessa periaatteessa aina selvitetään, millä aikavälillä alkaa syntyä tuottoa. Odotukset ovat toiminnan puolella yleensä korkealla, että säästöjä alkaa syntyä tuota pikaa. Valtiolla on tähän asti ICT ollut osa virastoja ja niiden omaa toimintaa. ICT-toimintoja ei ole optimoitu koko valtion tasolla. Valtori on tällainen uusi organisaatio, jonka tehtävänä on saada toimialariippumattomat ICT-kulut hallintaan. Vastaavaan hallintaan on pyrkinyt myös esim. Palkeet keskityillä henkilöstöhallinnon järjestelmillään tai Valtiokonttori Kieku-järjestelmällään. Keskitetyllä ICT-toiminnalla on vaikeudet monestakin syystä: 1. vaatii keskitettyjä uusia palveluita, 2. vaatii osaavan ja keskittyihin palveluihin sopivan henkilöstön, 3. vaatii toimivan yhteistyön substanssiviraston ja sopimuskumppanien kesken. Valtorin kohdalla tilanne on paljastunut ns. kuherteluvaiheen jälkeen. Toiminnan pystyttäminen vaatii rajuja investointeja, joiden kustannukset pitää viime kädessä jyvittää asiakasvirastoille. Asiakasvirastoista siirtynyt henkilöstö ei kaikilta osin vastaa osaamistarpeita. Yhteispeli monitoimijaympäristössä hakee vasta muotojaan. Asiakasviraston ja Valtorin välinen sopimus ei ole juridisesti pätevä. Valtio on yksi "juridinen henkilö", joten sisäiset sopimukset ovat vain yhteisiä toiveita enimmillään ilman sanktioita.

Paperitiikeriksikö KA

Kokonaisarkkitehtuurista apua. VM:n selvitys osoittaa, että kokonaisarkkitehtuuri ei ole noussut lentoon valtion virastoissa ja laitoksissa. Itse olen ollut mukana toteuttamassa tätä ideologiaa. Se on hyvä renki mutta huono isäntä. Taustana on tietohallintolaki. Kokonaisarkkitehtuuri on mallinnettu ja ohjeistettu Juhtan JHS-suosituksella 179. Uhkana on, että siitä tulee erillinen dokumentointiin velvoittava paperitiikeri. Uusinkin suosituksen versio on vahvasti sisään päin lämpiävä dokumentoinnin opas, kun sen pitäisi olla juuri väline toiminnan- tiedon-tietojärjestelmän-teknologian uudistamiseen toiminta edellä ja asiakas edellä.  Keväällä olin alustamassa ICT-messuilla ja panelistina. Panelin vetäjä oli käynyt läpi Hilman kilpailutusdokumenttja ja totesi, että vain 30% :ssa tarjouspyyntöjä oli mainintoja kokonaisarkkitehtuurista. Hyvänä renkinä siitä saataisiin väline, jolla siilot voitaisiin pistää nurin, kokonaistehokkuutta ja vaikuttavuutta lisätä uudistuksissa sekä ottaa asiakasnäkökulma keskiöön. (4)

Päivitys 20.11.2016: Mikael Vakkari kommentoi FB:n puolella seuraavasti:
"Nuo KA:n kypsyystasot eivät valitettavasti kerro juuri mitään relevanttia, koska perustuvat suhteellisen kevyehköihin subjektiivisiin arvioihin kohdealueiden tilanteesta, joiden vertailukelpoisuus on kyseenalainen. TORI-laki toi taas yhden toimijan lisää ohjausketjuun ja pidensi jo ennestään pitkiä ja kankeita hankintaketjuja, joka näkyy heti mm. hankkeiden toteutuksessa, sopimuksissa ja tarjottavissa TORI-palveluissa. Lisäksi VN:n tasolla vastuita yhteisistä palveluista ym. hämmentää vielä VNHY, joka sekää ei ole tainnut saada toimintaansa kunnolla pyörimään. Valtorinkaan toimintaa ei ikävä kyllä ole saatu kuntoon kahden vuoden aikana, vaikka toimarikin vaihdettiin. Säästöä piti tehdä 50 milj. € mutta kustannukset nousivatkin 100 milj. €. VM:n pitäisi ohjata Valtoria mutta toistaiseksi ohjaus ei näyttäisi olevan erityisen tuloksellista. Yksi selitys tähän voisi olla Valtorin poikkeauksellinen ohjaus- / hallintorakenne (erityisvirasto, jolla on hallitus, jonka rooli suhteessa VM:n ja toimariin on aavistuksen epäselvä, myös ohjaavalle taholle eli VM:lle). Valtorin asiakasneuvottelukunnalla taas ei ole lain mukaan minkäänlaista (ohjaus)valtaa (se "tukee asiakasohjausta ja toiminnan kehittämistä), joten Valtori saa toimia miten toimii...En muuten keksi miksi tietoturva nähdään keskeisimmäksi tietohallinnon kehittämiskohteeksi, kun projektinhallinnassa, tietohallinnon ohjauksessa ja yhteentoimivuuden toimeenpanossa on paljon merkittävämpia ongemia. Nämä siis kyllä listattu tyhjentävästi mutta hieman harhaanjohtavasti KA:n ja organisaatioiden haasteiksi, vaikka kyseessä on koko julkisen hallinnon tietohallinnon ohjaus, jota olisi pitänyt toteuttaa ja toimeenpanna jo vuodesta 2011 lähtien (ts. toimeenpanemalla tietohallintolakia, kuten HaV ja TrV ovat mietinnöissään kehottaneet). Operatiivista ohjausta olisi voinut kehittää tarkoituksenmukaisempaan suuntaan esim. jatkamalla tietohallintoviraston valmistelua, joka siis sekin epäonnistui ja kuopattiin."

Ja Olli kommentoi Mikaelille: Perusteellinen kommentti. KA:n itsearviointia olen ollut tekemässä ja jollain tapaa se kuitenkin antaa suuntaa. STM:n hallinnonalalla seuraamme asiaa vielä myös kollektiivisesti koko hallinnonalalla. Tässä olen siis hiukan toisilla linjoilla. Mielestäni kyselyn tulos on suuntaa antava - ei taida olla ainakaan liian optimistinen. Valtorin asiakasneuvottelukunta on haastava, koska tässä elimessä eivät ole kaikki asiakkaat vaan ylätason edustajat. Mutta ei sillä mitään erityistä vaikutusta ole niin kuin ei myöskään sopimuksilla. Ps. kopioin kommenttisi blogiini muidenkin luettavaksi.

Päivitys 25.11.2016: Mikko Vuorikoski Valtorista kommentoi kirjoitustani FB:n puolella seuraavasti:

Kommentoin hieman Ollin tuumailujen Blogia. Mielestäni olet Olli valitettavasti tulkinnut väärin lukuja. Valtorin kustannukset lyhyellä tätämellä luonnollisesti kasvavat, kun valtion hallinnon aiemman hajatetun mallin teknologiavelkaa korvataan investoimalla yhteisten yhdenmukaistettujen palveluiden rakentamiseen. Hankinnoissa on jo saavutettu merkittäviä säästöjä, (30-50% laite ja tietoliikennehankinnoissa aiempiin hankintahintohin) joita useimmat virastot eivät laske, koska ne eivät ole kuuluneet aiempiin jatkuviin kuluihin, vaan toistunee vain 3-5 vuoden välein. Tehostaminen on mahdollista vasta sitten, kun kattavasti päästään eroon virastokohtaisten hyvinkin eri tavoin tuotettujen palveluiden tuottamisesta

Mikko Vuorikoski Yritän todistaa äskeistä vielä esimerkillä. Jos ajatellaan suurta konsernia, jolla on yhtenäiset IT-palvelut ja yhtenäiset verkot. Jos se siirtyisi takaisin malliin, jossa kaikki tytäryritykset ja osastot hankkisivat omat ICT-rakkaisunsa, niin mitä se käytännössä tarkoittaisi. Kaikki rakentaisivat omat sähköpostinsa, omat integraationsa, omat tietoliikenneyhteytenstä, kilpailuttaisivat omat laitteensa ja huolehtisivat henkilöknnasta, joka ylläpitää näitä palveluita. Konsernimaisesti johdetun, keskitetyn IT:n voidaan arvioda tuottavan jopa 50% säästöt verrattuna hajautettuun malliin. Valtionhallinnossa ei näin suuriin säästöihin ole mahdollista johtuen siitä, että on myös paljon sektorikohtaisista toiminnan eroista johtuvia erityisvaatimuksia, joissa vaaditaan muitakin kuin vakiotuja ja yhtenäistettyjä ratkaisuja. Kuitenkin kaikki, jotka pääsääntöisesti käyttävät normaalia toimistotyökaluja, taloushallinnon järjestelmiä ja muutamaa ns. normaalia viraston tai hallinnonhaaran toimialaan liittyvää sovellusta, saavat tulevaisuudessa ne palvelut huomattavasti edullisemmin kuin aiemmin. Kustannuksia tietysti nostaa se, että digitalisaation myötä halutaan myös paljon uusia palveluita - enemmän erilaisia etätyökaluja, verkkoympäristöjä, 24/7 palveluita, lisää kaistaa, enemmän tallennuskapasiteettia, enemmän prosessointikapasiteettia. Valtionhallinto on tässä asiassa tosi myöhässä - turhia päällekkäisten ratkaisujen ja päällekkäisen työn kustannuksia on maksettu valtionhallinnossa todella kauan pidempään kuin olisi ollut tarkoituksenmukaista. Virastojen pitää pystyä keskittymään oman toimintansa ja sitä tukevien tietojärjestelmien kehittämiseen eikä työasemien, puhelinten, perustietoliikenneyhteyksien yms. kilpailuttamiseen, tukemiseen ja kehittämiseen.

Ollin kommentti Mikolle: Mikko: En ryhdy tätä asiaa sen kummemmin kommentoimaan, koska minulta puuttuu lähtökohtatiedot. Oma tulkintani perustui tuohon VM:n raporttiin. Ehkä kannattaisi sinne päin myös kertoa tulkintasi. Sen sijaan laitan viestisi ja tämän jatkoviestin kopiona blogiini, että muutkin näkevät sen. Sopiihan se.

Viitteet

(1) Tietoja valtion tietohallinnosta 2015, Valtiovarainministeriön julkaisu - 27/2016; http://vm.fi/julkaisu?pubid=13201

(2) Valtion ICT:stä ja Valtorista olen kirjoittanut blogiini aikaisemmin:
- http://ollintuumailut.blogspot.fi/2013/08/torista-uusi-vtkk-valtion.html
- http://ollintuumailut.blogspot.fi/2014/07/julkisen-ictn-kiirastuli.html

(3) Museoviraston blogi: "Valtion yhteisten tieto- ja viestintätekniikkapalveluiden käytöstä valtava lasku Museovirastolle"
http://blogi.nba.fi/2016/valtorin-palveluiden-kaytosta-valtava-lasku

(4) Kokonaisarkkitehtuuri
- http://ollintuumailut.blogspot.fi/2014/12/kokonaisarkkitehtuuri-osaksi-johtamista.html
- http://ollintuumailut.blogspot.fi/2016/04/onko-kokonaisarkkitehtuurista-mihinkaan.html 

-       

Työnvälitys - markkinahumua vai sosiaalipolitiikkaa, päivitys 20.11.2016

HS-kuva 13.11.2016 uutisesta koskien työttömien työnhakua

"Työttömien työnhaku nykymuodossa loppuu – Hallitus aikoo yhtiöittää julkisen työnvälityksen. Maakuntauudistuksen myötä nykyiset TE-toimistot lakkautetaan, ja uudet maakunnat ostavat palvelut markkinoilta." (HS:n kotimaan osaston uutinen 13.11.2016/Teija Sutinen; oheinen kuva myös uutisesta http://www.hs.fi/kotimaa/a1478922152024)

Yhtiöittäminen on hallituksen patenttiratkaisu. Juuri, kun tarkoitukseni oli kirjoittaa kommenttini taas kerran soteuudistukseen, niin eteen tuli isänpäivän aamun Helsingin Sanomien juttu työnvälityksestä. Työnvälityksen yhtiöittäminen ja kilpailuttaminen tuo mukanaan "kilpailullisen tuotantomallin" (uutisessa TEM:n virkamiehen kommentti). Niin tämä avaa sitten markkinat henkilöstöpalveluyrityksille, joita Suomessa on monenlaisia, mutta myös suuria kansainvälisiä yrityksiä. Hallituksen ja opposition välillä on jo soteuudistukseenkin liittyen sanailtu tästä yhtiöittämisvimmasta. Myös osassa 700:sta  lausunnosta on tähän asiaan kiinnitetty huomiota. Kyse on siis epätäydellisistä markkinoista, julkisesta vallasta, palvelujen keskittymisestä harvojen tuottajien käsiin, syrjäseutujen palvelujen tuottamisvaikeuksista jne. Ei pitäisi tietystikään verrata Suomea muihin maihin, mutta yhtiöittämisistä on tutkimustietoa vaikkapa Ruotsissa suuntaan jos toiseen. Uusin selvitys on tulossa keväällä 2017 kattaen yleensä julkisen puolen yhtiöittämistä. (1) Somen kautta sain vinkin myös norjalaisesta tutkimuksesta, joka on juuri käännetty suomeksi. Itse en ole vielä lukenut kirjaa, joten tältä osin tietoni perustuvat kirjan esittelytekstiin.  (2)

Eräs vaihtoehto työnvälityksen yhtiöittämiselle. Työnvälitys on vuosikymmeniä ollut osa sosiaalipolitiikkaa. Aikaisemmin oli erikseen työministeriö erilaisina työvoimapoliittisine toimenpiteineen. TEM:n perustaminen yhdisti työvoimapolitiikan ja yrityspolitiikan tiiiviiksi paketiksi. Tehtiin pesäero sosiaalipolitiikkaan. Kuitenkin työvoimapoliittisten toimenpiteiden taustalla on hyvinvointiyhteiskunnan keskeiset tekijät - työllisyys ja sen vastakohtana työttömyys sekä työttömyyden äärimuotona syrjäytyminen sekä ääritoimenpiteenä toimeentuloturvan takaaminen. Tähän asti valtio te-toimistoineen on ollut tiiviissä yhteistyössä kuntien ja yritysten kanssa. Nyt maakunta-soteuudistus irrottaisi tämän yhteyden kokonaan pois. Samalla perustoimeentulotuen siirtäminen Kelalla hajauttaa entisestään työvoimapoliittisia toimenpiteitä. (3)  Oma ehdotukseni on, että työnvälitystoimintaa ei siirretä maakuntien järjestämisvastuulle ja tätä kautta yksityisten palvelujen tuottajien hajautetulle vastuulle. Vastuu siirretään Kelalle! Näin linkitetään yhteen erilaiset korvaukset ja työnvälitystoiminta erilaisine tukipalveluineen. Kela toki voisi ostaa jotain palveluita markkinoilta, kuten nytkin tehdään, mutta ydin olisi julkisen vallan toimintaa ja päätöksentekoa. Kelalla olisi valmiina olemassa toimistoverkko sekä tiedonhallinnan infrastuktuuri digipalveluineen. Uusi pääjohtajakin tuntisi tämän alueen oikein hyvin ja voisi toimia uutena innokkaana johtavana toiminnan uudistajana. Verkostot pitäisi tietysti virittää niin kuntiin kuin maakuntiin ja työelämään. TE-toimistojen työntekijätkin voisivat siirtyä Kelalle valtion sisällä vanhoina työntekijöinä. Maakunnat saisivat helpotusta kirjavaan työtaakkaansa. Pakkoyhtiöittämisen byrokratia vähenisi ja uudistusta voitaisiin lähteä omana palanaan käynnistämään tuota pikaa.

Päivitys 20.11.2016: HS:ssä Karlsson otsikosta "hallitus aikoo yhtiöittää julkisen työnvälityksen"


Päivitys 13.11.2016: Twitterin puolella on lyhyt kommentti. "Julkishallinnosta kajahti julkishallinnon puolesta". Vastakommenttini on tähän yksinkertainen: Teen blogiani yksityishenkilönä ja jään julkishallinnon virasta eläkkeelle 1.1.2017. Tämän jälkeen olen julkishallinnolle pelkkä kuluerä.
Jatkoa twitterin puolelta:  @KimmoMatikainen ehdottomasti tämä vaikuttavuusarviointi on tehtävä @NylanderOlli @lindstrom_jari joka niin monesti on jäänyt tekemättä?
 @KimmoMatikainen miksei kajahtaisi @NylanderOlli on sentään jo miettinyt mallia ja ministeri @lindstrom_jari tarvitsee näkemystä muualtakin?
  Kimmo Matikainen ‏@KimmoMatikainen 7 t7 tuntia sitten Helsinki, Suomi

@Maaninkavaara @NylanderOlli @lindstrom_jari Pistäkäämme paljon painoa myös alan yritysten onnistumisille ja vertailkaamme kustannuksia.

Toinen kommentti FB:n puolelta Asko Rantalalta: "Kelpo ehdotus on myös tuo Kela työnvälityspalvelujen järjestäjäksi. Työsuhteissa on kuitenkin jo valmiiksi kolme osapuolta, työnantaja, työntekijä ja ammattiliitto, joista käytetään yhteisnimitystä AY-liike. Työnantaja on se, jota syyllistetään, jos sen toimialalla tai yksityisessä yrityksessä tapahtuu muutoksia ja työllisyys heikkenee; työntekijöitä joudutaan vähentämään. Aina suurimman mekkalan pitää AY-liike ja sen myötäpuoliset, vasemmisto ja palkansaajat, vaikka eivät kuuluisikaan vasemmistoon. AY-liikkeellä ja sen keskusjärjestöllä on laajin ja pitkäaikaisin kokemus työsuhteisiin liittyen. Minusta AY-liike olisi paras toimija työnvälityksessä. Jokainen ammattiliitto tuntee toimialansa ja alueelliset, maakunnalliset ja paikalliset yritykset ja työpaikat. Sillä on myös tietotaito arvioida työnhakijan ammattitaito. Sille myös kaikki palkansaajat ovat aina olleet lojaaleja ja maksaneet jäsenmaksunsa. Nyt AY-liikkeen pitäisi ryhdistäytyä. Ottaa se asema, joka sille kuuluisi; jäsentensä työllistämisen edistäminen. Hyvinvointi tulisi sivutuotteena."
Ollin kommentti: Kelpo ehdotus on tämäkin. Onkohan tässä neljää lajia aktiviteetteja: 1) julkisen vallan tehtäviä turvata työttömille toimeentulo ja viime kädessä perustoimeentulo, 2) luoda kaksi-tai kolmikannalla työttömille uusia työllistämiseen liittyviä keinoja (AY-liike tässä yksi partneri), 3) kehittää erilaisia työllistämistä edistäviä aktitiveettteja - koulutukset jne. - tässä kait voisi olla markkinoita sitten niin julkisille kuin yksityisille toimijoille, 4) vastuuttaa edelleen kunnat tavalla tai toisella mukaan tähän kuvioon. - En ole minäkään näissä työvoimapolitiikan asioissa mikään guru, mutta heittona ja patenttiratkaisuna hommien yhtiöittäminen alkaa kyllä jo tuntua pakoreaktiona.

Markku-Tapio Tuomola kommentoi FB:n puolella seuraavasti:
"Minä en ole elämäni aikana tavannut yhtään ihmistä, jolle ns. "Työvoimatoimisto" olisi löytänyt työn. Kärjistän taas, mutta mielestäni mol-toiminnot voi hyvin rajata työttömyyden sosiaaliseen tikimekanismiin (jota nyt jo hoitaa pääosin Kela). Tämä on sosiaalipolitiikkaa ja kaikessa muussa mol on hyvin tehoton.Koulutukseenohjaus ja koulutuksen järjestäminen työttömille on lähtenyt myös jo kauan sitten mol:in lapasesta. Vielä 90-luvun laman aikaan monet saivat järjestetyistä koulutuksista vertaistukea. Nyt tällaista ilmiötä ei juuri tule vastaan. Kun lisäksi virkamiesjoukko mol:issa on täysin vieraantunut markkinataloudesta, on sieltä turha odottaakaan henkilökohtaista sparrausta. Koneisto tuottaa "velvoitteen palvelut" ja muusta viis. Yksityisten "sutenöörien" toiminnassa on paikoin puutteita, mutta pääosa niistä palvelee ainakin varsinaista tarkoitusta - siis työntekijän ja työn kohtaamista. On vaikea nähdä, että tätä prosessia voisi valtion rahoilla parantaa. Sosiaalipolitiikka ja työttömyyskorvaukset kuuluvat Kelalle. Myös "sanssi-setelit", oppisopimustuet ja muut uuden työsuhteen määräaikaiset tukimuodot sopivat hyvin sinne. Sähköisten ilmoitustaulujen aikana työvoimatoimiston sivustolla näkyminen ei tuo mitään lisäarvoa prosessiin. Kuten sanottu, kärjistän vähän. Tosiasiassa tässä on kyseessä jälleen yksi "alaston keisari" - neuvostoajan toimintamuoto, joka voidaan lopettaa. Mikäli poliitikot eivät uskalla tehdä lopettamispäätöksiä ilman "yksityistämismutkia", pitäisi poliitikot heti vaihtaa. Yksityistäminen ei itsessään ratkaise mitään ongelmaa. Työkalu se voi olla, mutta ei ratkaisu.  Sama koskee "työvoimapalveluita", sotea, kuntauudistusta ja kaikkia muita rakenteellisia uudistuksia."
 
Päivitys 13.10.2016: Robert Arnkil pohtii toisaalla FB:ssä samaisen HS:n jutun pohjalta asiaa seuraavasti:
"Päivän uutinen: TE-palvelujen yksityistäminen. Joopa joo. Ainoa maa missä tämä on toteutettu on Australia, jossa meni about 20-25 vuotta saada säännöt toimimaan niin, että se ei johda kermankuorintaan (eli helppoon osaan työmarkkinoita, jolloin vaikea osa jää hoitamatta) tai ns. 'parkkeeraukseen' eli ihmisiä pidetään toimenpiteissä mahdollisimman pitkään, kun siitä maksetaan. Saksa selvitti hiljakkoin onko yksityinen vai julkinen tehokkaampaa haastavissa tilanteissa. Julkinen oli - ja johtopäätös oli että ei ole syytä olennaisesti lisätä yksityisen osuutta. Harkinnan mukaan. Hollanti yritti 2000-luvun alussa 'pakkoyksityistää' työvoimapalvelut - meni täysin poskelleen, kustannukset nousivat, tehot laskivat ja jouduttiin jo alle 5-vuodessa palaamaan käytännössä entiseen, eli että harkinnan mukaan. Iso-Britanniassa on useaan kertaan jouduttu justeeraamaan haastavamman pään ostopalvelujen ja kilpailuttamisen sääntöjä ja toteutusta, koska syntyi systeemi joka oli aivan liian pirstaleinen ja synnytti loputtoman määrän byrokratiaa. Hyvät markkinat jees, mutta huonot markkinat ja huono osaaminen, huonosti käy. Missä Suomessa näitä kokemuksia on analysoitu? Onko Saksa niin tyhmä ettei osaa asioita? Tuntuu kelpaavan malliksi kaikessa muussa, miten ei tässä? Onko Australian kokemukset analysoitu, ettei tehdä samoja virheitä? Entä Iso-Britannian ja varsinkin Hollannin? Mikä saa kuvittelemaan että Suomi noin vaan klaaraa tämän muutamassa vuodessa? Sitä paitsi, juurihan kunnissa luovuttiin tilaaja-tuottaja -malleista kautta rintaman. Miksi? Siksi että sitä ei saatu toimimaan kunnolla. Ruotsissa tämä tiedettiin jo ennen kuin Suomessa alettiin sitä soveltamaan. Mitäs Ruotsista, eihän ne mitään osaa. Mitä nyt talous on vaan paremmassa kuosissa. Kuten Saksassa. Ja mikä saa kuvittelemaan, että kun samaan aikaan avataan kilpailuttamisen patoluukut sotessa, että paukut riittävät osaamisen ja henkilöstön suhteen samaan aikaan myös työvoima-asioissa? Tällä petataan ihanat markkinat jollekin Manpowerille, joka iskee naiveille markkinoille, alihinnoittelee aluksi ja kahmaisee helpoimman pään. Ja Musta Pekka kortti - se, että ihmisten tilanteiden edistäminen on moniulotteista ja sitkeyttä vaativaa puuhaa - jätetään, kenelle? Kurjistetuille kunnlle?"

Päivitys 14.11.2016: Twitterin uutisvirrasta poimin uudelleen aktivoidun Kaleva-lehden pääkirjoituksen 4.9.2015: "Työnvälitys joutaa yksityistää": 
"Julkinen työnvälitys alkaa olla tiensä päässä. Pitkään aikaan se ei ole kyennyt vastaamaan sen paremmin työvoimaa tarvitsevan teollisuuden ja liike-elämän kuin työtä hakevien kansalaistenkaan tarpeisiin. Työnvälitystä on myllätty useaan otteeseen uuteen muotoon mutta huonoin tuloksin. Tämä on johtanut siihen, että yhä harvempi työnhakija saa työpaikan sen kautta. Jos työhallinnon juoksu ei parane, työnvälitys joutaa ulkoistaa kunhan vain huolehditaan myös kaikista vaikeimmin työllistettävistä. Työnvälitys on yksi paljon moitituista julkisista palveluista. Eikä syyttä. Siinä kansalainen kohtaa suomalaisen byrokratian kaikessa karuudessaan. Kuinka usein työtä hakeva ihminen on kokenutkaan tulleensa nöyryytetyksi? Kysymys ei ole työnvälitystä hoitavien virkailijoiden yleisestä pahansuopaisuudesta, vaikka sitäkin saattaa esiintyä jossain määrin, vaan järjestelmän monimutkaisuudesta ja byrokraattisuudesta. Siinä suhteessa ongelma ei ole edes uusi, vaan se on jatkunut liki samanlaisena vuosikymmenet. Työvoimahallinto on niin vahvasti oman byrokratiansa vanki, ettei se kykene kohtaamaan ihmistä ihmisenä. Irtisanotut ja pitkään työttömänä olleet kokevat liian usein olevansa vain pelinappuloita, joita voi pompotella miten sattuu. Onneksi poikkeuksiakin on, mutta liian usein viesti työnvälityksestä kertoo kaikesta muusta kuin halusta palvella työtöntä asiakkaana. Taloudellisesti vaikeina aikoina työnvälityksen rooli korostuu. Yhä useampi joutuu turvautumaan sen palveluihin pelkästään taloudellisen tuen saamiseksi työttömyyden ajalle. On kohtuutonta, että joillakin alueilla Suomea joutuu jonottamaan kuukausikaupalla työvoimavirkailijan puheille pääsyä. Jos työtä ei ole tarjota, pitäisi turvata edes se, että työnhakija voisi kartoittaa omia työllistymis- tai kouluttautumismahdollisuuksiaan virkailijan kanssa. Työelämään vasta tulevat nuoret saattavat hyvinkin herkästi luopua yrityksestä heti alkumetreillä. Työvoimahallinnon musertava byrokratia vaatii melkoista tahdonvoimaa taistella sitä vastaan. Sen kanssa pärjäävät vain ne, jotka ovat riittävän vahvoja ajamaan omia etujaan ja oikeuksiaan. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että osa nuorista syrjäytyy. Työ- ja elinkeinoministeriö kaavailee siirtävänsä osan työnvälityksestä yksityisille yrityksille. Tätä kokeillaan parhaillaan Uudellamaalla ja Pirkanmaalla. Tulokset ovat olleet varovaisen myönteisiä. Ulkoistamisessa kohtaavat työnvälityksen tarve löytää työtä työttömälle ja välitysfirman halu tehdä bisnestä. Jos firma onnistuu työn hankkimisessa, se palkitaan. Yrityksen intressissä on saada työpaikka mahdollisimman monelle. Työnvälityksen ulkoistaminen olisi käänteentekevä rakenteellinen uudistus. Se ei kuitenkaan saa tarjota välitysfirmoille helppoa nakkia nyppiä vain rusinat pullasta. Myös vaikeimmin työllistettävillä täytyy olla oikeus inhimilliseen palveluun."
 http://www.kaleva.fi/mielipide/paakirjoitukset/tyonvalitys-joutaa-ulkoistaa/706077/ 

Viitteet

(1)  Ilmar Reepalu piti esityksen MSSosten tilaisuudessa 5.10.2016.  Esityksen perustana oli keskeneräinen tutkimus-selvityshanke Ruotsin valinnanvapauden toteutumisesta. Väliraportti on tulossa marraskuussa 2016 ja loppuraportti vuoden 2017 alussa. Oleellinen tulos Reepalun ennakkomateriaalissa ovat yritysten ylisuuret voitot (50%). Kun Ruotsin mallissa valtio rahoittaa suoraan myös yksityiset valinnanvapauden piirissä olevat palvelut, ajautuvat kaikki ylisuuret voitot valtion kassasta toisiin yksityisiin käsiin. Toinen oleellinen havainto on puhua kvasimarkkinoista. Tämä vastaa myös minun esittämää jakoa tarpeen-kysynnän-tarjonnan välillä.
http://ollintuumailut.blogspot.fi/2016/10/onko-sote-uudistuksen-valinnanvapaus.html

(2) Jan-Erik  Støstad: Parempaa palvelua!  Terveydenhuollon, hoivan ja koulun tulevaisuus; Into 2016

"Norjalainen ekonomisti ja ay-toimija Jan-Erik Støstad esittää kirjassaan konkreettisen ehdotuksen hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseksi. Hän keskittyy hyvinvointivaltion ydinpalveluihin: terveydenhoitoon, hoivaan ja kouluun. Ei hyvinvointipalvelujen markkinaehtoisuus, ei New Public Management eivätkä perinteiset julkiset hyvinvointipalvelut anna riittävän hyvää perustaa tulevaisuuden hyvinvoinnille. Tekijä purkaa tyylikkäästi uskomukset siitä, että ”rahat seuraavat asiakasta” ja ”vapaa valinta” toisivat enemmän ja parempia palveluita kaikille. Støstadin neljännen tien hyvinvointimalli tarkoittaa parhaiden käytäntöjen vapaata käyttöönottoa, suurempaa luottamusta ammattilaisiin sekä parempaa yhteistyötä palvelujen käyttäjien kanssa niiden kehittämiseksi kuin perinteisessä julkisten palveluiden ohjauksessa on ollut tapana. Ammattilaisten ja palveluiden käyttäjien yhteistyö ja yhteiskehittely ovat aikaansaatavissa paremmin yhteiskunnan tuottamissa palveluissa. Tämä on varmin tapa välttää voittoa tavoittelevan hyvinvointituotannon ristiriidat, puutteet ja ongelmat. Kirja julkaistaan yhteistyössä Työväen Sivistysliitto TSL:n kanssa. Jan-Erik Støstad on norjalainen ekonomisti ja sosiaalidemokraattisten puolueiden ja ammattiliittojen keskusjärjestöjen pohjoismainen yhteistyökomitean (SAMAK) pääsihteeri."
http://www.tsl.fi/julkaisut/yhteiskunta/#token-5043998
https://demokraatti.fi/tuore-kirja-piirtaa-surullisen-kuvan-soten-valinnanvapaudesta-kannattamattomat-asiakkaat-paatyvat-systeemin-ulkopuolelle/

(3) Perustoimeentulotuen siirto Kelalle 1.1.2017. http://www.slideshare.net/Kela-Fpa/60-piv-totuuden-hetkeen-toimeentulotuki-kelasta-112017-alkaen

Tieteen popularisointi voi johtaa harhapoluille - nämä vaarat vaanivat sotessakin, päivitys 18.11.2016

Tieteen käyttö päätöksenteon ja yleensä toiminnan muuttamisessa ei ole helppo juttu - jopa vaarallista. Siihen tarttuvat sekä Tiina Raevaara (1) että Tiina Sarja tuoreissa kirjoissaan. Heti on todettava, että tieteen polarisoinnissa on tukeuduttava alkuperäisiin lähteisiin. Sama pätee kirjojen arvioinnissa. Luin Raevaaran kirjan läpi, mutta olen vain kuunnellut YLE-Suomen radiohaastattelun Sarjan kirjasta. (2) Täytyy sekin lukea, kunhan saan muut jutut alta pois.

Tieteen popularisointi - yritän tajuta. Raevaara keskittyy paljolti tieteen popularisointiin ja ohjeistamaan, miten erityyppisiä juttuja pitää tehdä - myös blogijuttuja. Ensin pitää kertoa se pihvi. Sitten vasta avattava pihvin sisältöä. Oleellinen ero tieteellä ja sen popolaroinnilla on tarkkuus ja varovaisuus. Tiede pyrkii varovaiseen tarkkuuteen ja asettaa aina tulokset alttiiksi laajempaan kriittiseen yhteyteen. Tieteen tulos on sen hetkinen paras tulkinta todellisuudesta. Siksi kuvataan aina ensin taustat, metodit, aineistot. Tämän jälkeen kuvataan keskeiset tulokset ja vasta lopuksi tehdään varovaisia johtopäätöksia ja pohdintoja. Tieteen popolarisointi toimii päin vastoin. Tarkkuudesta tingitään, pyritään selkeisiin varmoihin päätelmiin, jotta tavis-lukija ymmärtää asian. Myös käsitteet yksinkertaistetaan tai kansanomaistetaan.

Popularisoinnin tiellä on tietysti vaaransa. Uhkana on liika yksinkertaistaminen, koska yleensä ongelmat ovat mitä moninaisempia. Uhkana on myös kaivaa pieniä yksityiskohtia esille, joilla on julkisuusarvoa. Raevaara jakaakin tieteen popularisoijalle kymmenen viilentävää ja kirjoittamisen laatua varmistavaa ohjetta (kuten tarkista tiedot, vältä sisäpiiriajattelua, älä provosoidu arvioinnin kohteellesi). (s.144-145). Tärkeintä on niin tieteessä kuin sen popularisoinnissakin lähdekriittisyys. Haaste on mitä ilmeisin myös näissä blogikirjoituksissa. Mutta haaste kasvaa, kun näistä kirjoituksista aletaan debatoida somessa. Pahimmillaan esimerkiksi heitetään rankkaa kritiikkiä alkuperäislähteelle, vaikka on vain luettu blogistin tulkinta asiasta. Niin voidaan tuloksia tietysti liioitella, vääristellä tai tulkita tieteellistä tekstiä virheellisesti. Raevaara ei kuitenkaan käsittele tarkemmin erilaisten tutkimusten ja selvitysten sisältämiä tulkintaongelmia. Osa tutkimuksista (vaikka yhteiskuntatieteissä) on hyvin pitkälle paikkaan ja aikaan sidottuja, jolloin irrottaminen erilleen tuosta yhteydestä voi johtaa juuri vääriin päätelmiin toisessa yhteydessä.

Asiantuntijuus on myös Raevaaran hampaissa. Hänen mielestään usein käytetään julkisessa keskustelussa tai popularisoinnissa "heppoisia asiantuntijoita". Tällaisia voivat olla suuriääniset julkisuuden henkilöt tai ahkerat kirjoittajat. Toinen ongelma on käyttää vain yhden näkökulman edustajaa, kun ongelma on sinänsä monitahoinen. Kolmas ongelma on luottaa sokeasti korkeaan tieteelliseen pätevyyteen, vaikka tuo henkilö ei välttämättä ole kyseisessä asiassa asiantuntija. Neljäs haaste on käyttää ns. "kokemusasiantuntijoita".

Kokemustiedon haasteet näkee myös Tiina Sarja keskeiseksi ongelmaksi. Tietoa on monenlaista erilaisesta arkitiedosta aina vaativan tieteellisen analyysin perusteella rakennettuun tietoon. Tiedekin voi tuottaa monenlaisia tuloksia - jopa keskenään ristiriitaisia tuloksia. Tieteen popularisointikin on vaikea haaste. Sisältö ei saa muuttua popularisoinnin myötä. Tiede on periaatteessa aina luonteeltaan puolueetonta. Tieteen avulla lähestytään totuutta. Sarjan mukaan ehdotonta totuutta ei ole. Se on tieteen teon jatkuva haaste. Kokemustieto puolestaan perustuu yksittäisen henkilön kokemuksiin ja on siten henkilön näkäkulmasta totuus. Monesti kokemusasiantuntija sortuu yliluottamusharhaan. Kuvitellaan, että omat kokemukset ovat parempia kuin muiden kokemukset. Pyrimme selittämään maailmaa siten, että selitys sopii omaan kuvaan maailmasta. Tiina Sarja varoittaa luottamasta "feikkimediaan", hienoihin näennäistieteellisiin perusteluihin tai numerotietoon.

Sotemaailmasta löytyy viljalti esimerkkejä kaikista Tiinojen esittämistä popularisoinnin vaaroista. Viime aikaisesta keskustelusta poimin tähän joitakin haasteita:

• YLEn taannoinen ensimmäinen kuntavaalikeskustelu: Keskusteluun osallistuivat kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajat. Soteuudistuksesta saatiin esille ristiriitainen keskustelu, jossa eri osapuolet vetosivat erilaisiin tutkimustuloksiin tai muiden maiden kokemuksiin omaa näkemystään tukien. Lopputulos kansalaisen kannalta oli sekava - suorastaan masentava. Ei ole ihme, että gallupeissa merkittävä osa vastaajista ei tiedä, mitä puoluetta kannattaisi.

• Soteuudistuksen valinnanvapaudesta on julkaistu runsaasti suomalaisia selvityksiä, tutkimuksia, katsauksia ja tulkintoja eri pohjoismaiden tilanteista sekä Englannista. Vertailussa muihin maihin on tuotava esille kyseisen maan toimintaympäristö. Suorat päätelmät suomalaiseen todellisuuteen johtavat harhaan - valitettavasti. (3) Tässä tapauksessa tarvitaan kokeilukulttuuria ja kokeiluhankkeiden systemaattista tutkimista. Kokeiluhanke (sisältää mm. palvelusetelikokeilun) on osana hallituksen yhtä kärkihanketta pistetty pystyyn. Toivottavasti tuloksia ehditään hyödyntää ennen lainsäädännön loppuun viemistä.

• Kestävyysvaje on loistava esimerkki ehdottomasta totuudesta, joka on vain ennuste, arvio tai jopa poliittiseen näkökulmaan peitelty kvasitotuus. Kestävyysvajeen tulkinta riippuu, minkä koulukunnan edustaja on tulkitsijana ja miten hän rakentaa tulkintansa lähtökohtaolettamista kohden ennustetta. Kyse on itse asiassa kolmesta epävarmuustekijästä: alkoehtojen epävarmuus, tapahtumaketjun epävarmuus, rakenteellinen epävarmuus. Kun tämä kestävyysvaje valjastetaan vielä soteuudistuksen argumentiksi, epävarmuustekijät monimutkaistuvat toiseen potenssiin. (4)

Päivitys 6.11.2016: Otto Tiusanen viittaa FB:n puolella 30.10.2016 tekemäänsä blogikirjoitukseensa - "Tehoa tieteen popularisointiin": 
https://www.linkedin.com/pulse/tehoa-tieteen-popularisointiin-otto-tiusanen 

"Internetin myötä tavalliset ihmiset pystyvät hakemaan artikkelimuodossa olevia "tiedonjyväsiä" melkein mistä vain ja esittämään niistä päätelmiä julkisesti. Kehitys on omiaan demokratisoimaan informaation leviämistä, mutta toisaalta tavallisilla ihmisillä ei ole samantyyppisiä mahdollisuuksia arvioida netissä olevia artikkeleita kuin niiden alojen asiantuntijoille....Pyydänkin tieteen popularisointia nykyistä paremmalla tavalla niille, jotka siitä ovat kiinnostuneita. Ehkä jotkut suomalaiset tutkijat voisivat myydä medioille palvelua, jossa he kommentoisivat juuri oman alansa uutisia ja niiden todellista relevanssia olemassa oleville asioille. Jos vaikka siirrän hiirtä jonkun kommentin päälle, niin suomalainen tutkija olisi saanut 10 senttiä rahaa kommentistaan "tämä ei edusta tutkijayhteisön enemmistön mielipidettä, mutta on mielenkiintoinen tavalla X".

Päivitys 18.11.2016: Päätoimittaja Tuukka Tammi pohtii Yhteiskuntapolitiikka-lehden numerossa 5/2016 "Tieteen julkisuutta". http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016102725603


Viitteet

(1) Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle. Vastapaino, Tampere 2016

(2) Tiina Sarja: Kuka oikein tietää. Kun mielipide haastoi tieteen. Docendo, 2016; Ohessa esittetyteksti tästä kirjasta: "Onko ilmastonmuutos ihmisen aiheuttama? Kumpi on terveellisempää, margariini vai voi? Pilaako raha tutkimuksen, vai miksi saamme päinvastaisia tutkimustuloksia samasta asiasta?Kun tieteilijä jaarittelee todennäköisyyksistä ja epävarmuuksista televisiossa, karismaattinen kokemusasiantuntija ottaa tilan ja kertoo, kuinka asiat ovat. Netissä oikeaa ja väärää tietoa on hankala erottaa, eikä kansallisiin auktoriteetteihin enää uskota. Tavallisen ihmisen valtaa hämmennys, kuka oikein tietää.Ristiriitaiset tiedejutut ovat arkipäivää mediassa. Moni menettää uskonsa tieteen kykyyn tuottaa luotettavaa tietoa luettuaan vuodesta toiseen tieteen haparoivasta totuuden etsimisestä. Erimieliset tutkimukset ovat kuitenkin tieteen luotettavuuden ydin ja sitä eteenpäin vievä voima. Tämä kirja kertoo, miksi.Kuka oikein tietää valottaa tieteellisen tiedon syntyprosessia ja tiedon muuttumista laboratoriosta päivälehden tiedesivuille ja edelleen sosiaaliseen mediaan. Kirja tutkii, mitä eroa on tieteellisellä kiistalla ja median luomalla valekiistalla. Teos pohtii myös, miksi mielipide tai henkilökohtainen kokemus ei ole yhtä painava kuin tieteellinen tieto.Tiina Sarja on vapaa kirjoittaja, joka työskentelee tekniikan alalla. Hän on koulutukseltaan tekniikan tohtori ja tiedeviestinnän maisteri."

(3) Kokoomuksen ja demarien välinen kädenvääntö valinnanvapaudesta on eräs ilmentymä tieteen popularisoinnin ongelmista. Ajankohtainen Iltalehden uutinen kuvaa tilannetta, jossa ministeri Risikko on nyt asialla eli puhujan ja todistajan paikalla. http://www.iltalehti.fi/uutiset/20161114200027115_uu.shtml

(4) Olli Nylander: Sote-uudistus: pirullinen ongelma, Norderstadt 2016, ss. 122-126