Duodecimin visio perusterveydenhuollolle on kapea

Duodecimin visio on vahva perusterveydenhuolto, joka tarjoaa varhaista ja vaikuttavaa hoitoa.

Kolme keskeistä eduskuntavaalitavoitetta ovat: 
1️⃣ Käypä hoito -suositustyön riittävä ja vakaa rahoitus on turvattava.
👉🏼 Hoitosuositukset auttavat kohdentamaan resurssit vaikuttaviin hoitoihin. Hoitosuosituksiin investointi vahvistaa potilasturvallisuutta, potilaiden yhdenvertaisuutta ja koko julkisen talouden kestävyyttä.
2️⃣ Jokainen kansalainen tarvitsee oman lääkärin.
👉🏼 Terveydenhuollon painopiste on siirrettävä korjaavasta hoidosta varhaiseen, vaikuttavaan ja jatkuvaan hoitoon perusterveydenhuollossa. 
3️⃣ Lääkäreiden osaamisen kehittämiseen on panostettava.
👉🏼 Lääketieteellisen tiedon nopea uusiutuminen edellyttää suunnitelmallista täydennyskoulutusta, joka tukee hoidon laatua, kustannusvaikuttavuutta ja potilasturvallisuutta.

Oikealle potilaalle oikeaan aikaan annettu hoito on investointi, joka turvaa niin hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden kuin taloudellisen kestävyyden.

 📎https://www.duodecim.fi/wp-content/uploads/sites/9/2026/05/Duodecimin-eduskuntavaalitavoitteet.pdf

Duodecimin visio vahvasta perusterveydenhuollosta sisältää kolme hallitusohjelmatavoitetta. Ne ovat visioon verrattuna kapeita ja mitä suurimmassa määrin lääkärikeskeisiä ja Duodecim-lääkäriseura-keskeisiä. Duodecimin sivuilta poimin seuran esittelyn ytimen: "Suomalainen Lääkäriseura Duodecim on vuonna 1881 perustettu tieteellinen yhdistys. Se kehittää lääkärin ammattitaitoa ja käytännön työtä täydennyskoulutuksen, julkaisujen ja apurahojen avulla."

Miksi seuran esittämät tavoitteet perusterveydenhuollolle ovat kapeita? Luettelen tässä muutaman perustelun:

1. Perusterveydenhuolto ei ole pelkästään lääkärien tuottamia vastaanottopalveluita. Sen tietävät hyvin vision laatijatkin. Perusterveydenhuolto voidaan määritellä vaikka näin:  "Perusterveydenhuoltoa tarjoavat lähinnä terveyskeskukset ja näiden tehtäviin kuuluu ylläpitää yleislääkärin vastaanottoa, terveyskeskuksen sairaalaa (joka on ensisijaisesti vanhusten hoitoa ja muuta pitkäaikaishoitoa varten), ennalta ehkäisevää terveydenhuoltoa, mukaan luettuina äitiys- ja lastenneuvolatoiminta, kouluterveydenhuolto, työterveyshuolto, hammashuolto sekä elinympäristön valvonta (nykyisin terveydensuojelu); tästä kokonaisuudesta käytetään termiä perusterveydenhuolto." Tämä määritelmä on Duodecimin terveyskirjaston määritelmä. (https://www.terveyskirjasto.fi/ltt02591)
2. Hoitosuositukset ovat lääkäriseuran tuottamia suosituksia, joilla ei ole mitään lainsäädännöllistä perustaa. Ja vaikka olisikin, ne ovat vain suosituksia. Syynä tähän ovat kunkin potilaan yksilölliset ongelmat ja tarpeet. Siis soveltuvin osin suosituksia voidaan käyttää. En tunne, onko suositusten vaikutuksia mitenkään mitattu? Enkä tunne suositusten käytön kattavuutta. 
3. Palveluvalikoiman kehittäminen on sukulainen hoitosuosituksille. Itse asiassa palveluvalikoiman pitäisi kohdistaa resurssit vaikuttaviin hoitoihin. Palveluvalikoiman ylläpito ja kehittäminen on STM:n vastuulla ja sen lainsäädännöllinen perusta on vahvempi kuin käypä hoito-suositusten. Kun palveluvalikoiman kehittäminen on osa nykyhallituksen ohjelmaa ja etenemässä lainsäädäntövaiheeseen, jätettiin käypä hoito pois valmistelusta. Siihen perustuu nyt Duodecimin ykköstavoite saada käypä hoito vakaalle rahoituspohjalle. Periaatteessa palveluvalikoiman ja käypä hoito-suositusten kehittäminen pitäisi yhdentää, linkittää yhteen . Saamani tietojen perusteella sosiaalihuollon palveluvalikoiman rakentaminen on aivan alkutekijöissään, jolloin ei vielä ole mahdollista puhua sote-palveluvalikoimasta. 
4. Kun avataan tätä 1-kohdan terveyskirjaston määrittelyä, havaitaan, että on muutakin toimintaa kuin yleislääkärin vastaanotto. Muussa toiminnassa oleellista ovat muutkin terveydenhuollon henkilöt kuin pelkästää lääkärit. Eräs tavoite on julkilausuttu vuosikymmeniä jääden pelkäksi julkilausumaksi. Se on myös Duodecimin listalla: "Terveydenhuollon painopiste on siirrettävä korjaavasta hoidosta varhaiseen, vaikuttavaan ja jatkuvaan hoitoon perusterveydenhuollossa." Näitä tehtäviä hoitavat tahot on jo määritelty lainsäädännössä ja historia toimijoilla on tosi pitkä.(siis aiemmin terveyskirjastossa määritellyt ennalta ehkäisevät palvelut).  
5. Miksi varhainen vaikuttaminen ei ole onnistunut?  Tähän on löydettävissä useita syitä. Luettelen tässä joitakin: 

• Vaikuttaminen ja vaikuttavuus on erittäin vaikeasti määriteltävissä, mitattavissa. Korjaavissa toiminnoissa vaikutus on välitön, kun taas varhaisessa vaikuttamisessa, ennaltaehkäisevässä toiminnassa vaikutukset ovat mahdollisesti tulevaisuudessa. Onkin helppo kiristää resursseja tai väistää kehittäminen tältä osin, kun tulevaisuus on avoin. 
• Vaikuttamisessa on myös kysymys, keneen pyritään vaikuttamaan. Nyt ennalta ehkäisevä toiminta on hallinnollisesti jaoteltu, mutta niiden yhteistä vaikutusta ei ole kyetty aikaansaamaan. Duodecim toteaa: "Jokainen kansalainen tarvitsee oman lääkärin."  Tämä ei kuitenkaan riitä. Sen tietävät kaikki asianosaiset. Koko ennaltaehkäisevan toiminnan "paletti" pitää käydä läpi mukaan lukien myös sosiaalihuolto. Omalääkärin rinnalla on tärkeä rooli muilla ammattiryhmillä: erityisesti hoitohenkilöstö, sosiaalityöntekijät. 

Nyt periaatteessa on suuret mahdollisuudet hyödyntää laajaa tietopohjaa ennaltaehkäisevien toimien kohdentamiseen. Tutkimuksia,  kokeiluja ja kehittämisprojekteja on usean vuoden ajan toteutettu. Mutta saman tien ne on unohdettu. Nostan esille kaksi esimerkkiä unohduksista. 1. Edellisen soteuudistuksen tuotantokauden laaja "tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskushanke", 2. Oulun erillistutkimus, jonka tuloksena saatiin esille eniten palveluja käyttävät tahot. Tämä tunnetaan yleisesti 80-20 sääntönä eli 20 prosessia asiakkaista käyttää 80 prosenttia palveluista. Tästä ei ole edetty kuin joihinkin kokeiluihin (mm. Omahäme-kokeilu).

 

Tein vuoden alussa kirjan "Kohti ihmislähtöistä sotea- ihminen pärjäämisen keskiössä." (BOD 2026). Tavoitteeni oli pysyä ihmisnäkökulmassa organisaationäkökulman sijasta. Tätä tuki ajatus edistää edelleen pärjäämisen ilosanomaa. Duodecimin ehdotuksia vaivaa lääkärikeskeinen organisaationäkökulma. Kirjani jälkeisten keskustelujen perusteella tein vielä yhden kaaviokuvan asiasta.  Tälla alla olevalla kuvalla voitaisiin hahmotella myös perusterveydenhuollon roolia jatkossa, mutta myös  sosiaalihuollon roolia. Kummatkin ovat ns. lähipalveluita. 

 

Tämä kaikki edellyttää, että uuteen hallitusohjelmaan saadaan kolmenlainen toisiinsa nivoutuva lainsäädäntöuudistus. 1) Miten ja millä ehdoilla signaalit ja interventio kohtaa ihmiset? Kohtaaminen pitää olla oikea-aikaista ja ihmisen itsensä tiedostamaa ja hyväksymää. On saatava aikaan lainsäädännön avulla tasapaino yksityisyyden suojan ja ennakoivaa apua mahdollistavien tietojen keräämiselle ja hyödyntämiselle. 2) Lainsäädäntöä edellyttävä uudistus on saada integroitua yhteen palvelutiedot (sote, työllisyys) ja etuustiedot (kela). Tässäkin on herkkä asia ihmisten oma kokeminen, miten ja miksi tietojen kerätään ja yhdistetään? Hyödyt on tunnistettava molemminpuolisiksi. 3) Jo nyt lainsäädännössä ja hallitusohjelmassa on mukana sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio. Käytännössä sitä ei kunnolla ole kuitenkaan toteutettu. Tuo edellisen hallituksen aikainen tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus olisi edelleen konkreettinen ehdotus soteintegraatiolle. Ja mukaan mahtuisi vallan mainiosti myös omalääkäri-omahoitajamalli. 

Vanhusten hoivan kriisi on nyt ja kärjistyy vain lisää

Vanhustenhoidossa on hoivakriisi. Työmäärä kasvaa, kun voimavaroja leikataan ja samaan aikaan palvelujen tarvitsijoita on yhä enemmän. Omaishoitajat väsyvät, kotihoidon asiakkaat ovat yhä huonokuntoisempia. Samaan aikaan hyvinvointialueet joutuvat säästötoimissaan leikkaamaan ostopalveluja myös vanhustenhuollossa. Palvelukodeissa leikataan henkilöstövoimavaroja saamaan aikaan. Työmäärän kasvaessa vanhustenhoidon työntekijöistä yli puolet ovat halukkaita jättämään alan. Syinä ovat mm. työnteon muuttuminen yhä raskaammaksi asukkaiden kunnon heikentyessä, työturvallisuus on heikentynyt eikä työntekijät saa riittävää tukea arkityössään. Tämä käy ilmi professori Teppo Krögerin tutkimusryhmän tuloksista. (1) Eikä tämä kriisi helpota tulevaisuudessa. 

Vanhustenhuollon kaksoismyrsky. Belgialainen väestötutkija Ron Lesthaeghe puhuu vanhustenhuollon kaksoismyrskystä. Ensimmäinen myrsky liittyy suurten iköluokkien hoivan tarpeeseen. Kun me suuret ikäluokat siirrymme autuaammille maille, koittaa kaksoismyrskyn toinen osa eli työvoimapula, joka johtuu alhaisesta synnytysten määrästä. (2). 
Monet tutkijat ja nyt myös Lesthaeghen varoittavat jatkuvasta kriisistä vuosikymmeniksi, jollei valtiovalta tartu kiireesti asiaan. Lyhytnäköiset päättäjät ihmettelevät, miten voi olla tulossa työvoimapula, kun nyt on voimavarojen säästön seurauksena hoivatyön tekijöiden työttömyys. Kun syntyvyys on alhaisimmillaan vuosikymmeniin, ainoa mahdollisuus on lisätä maahanmuuttoa. Kriisin ratkaisumahdollisuuksiin pitää nyt kiireesti puuttua niin tutkijoiden kuin päättäjienkin. 

Me ikäihmiset, vanhukset, vanhuseläkeläiset olemme itse ristiriitaisessa elämäntilanteessa. Monet pitävät meitä vain kulueränä tai vaikkapa muutoksen esteinä. Joku jopa rohkenee sanomaan, että tietyn iän ylittäviltä ihmisiltä pitäisi poistaa äänioikeus. Kun lähestymme vanhenemisessamme tilaa, jossa emme pysty huolehtimaan kunnolla itsestämme, tulee apuun hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkko. Sekin nyt sitten natisee vaikkapa tuon edellä kuvaamani hoivakriisin ja sen juurisyynä rahapulan vuoksi. Meitä omillamme pärjääviä ikäihmisiä toiset pitävät hyväosaisina. Tosin meissäkin on monenlaisilla lähtökohdilla pärjäämisellä varustettuja. On oikein hyväosaisia, melkoisen hyväosaisia, melko huono-osaisia ja huono-osaisia. Tämä jaettelu on peräisin Juho Saaren kirjasta "Ihmisiä yhteiskunnan portailla" (3). 

Pärjäämisvarannon ehtyminen johtaa meidät moniin ongelmiin. Jos ikääntyvinä parisuhteemme on jotenkin tasapainossa, tuemme toisiamme ja näin yhteenlaskien pärjäämme pidempään. Jos ajaudumme pärjäämisessä epätasapainoon, toinen meistä joutuu turvautumaan toisen apuun ollen viime kädessä omaishoitajan roolissa. Vielä heikommin voi käydä yksinäiselle ikäihmiselle. Läheisten apu auttaa, mutta auttaako kaikissa tapauksissa. Hyvinvointiyhteiskunnan apu on tässä tapauksessa lähes ainoa turvaverkko. Tietysti kaikki me ikäihmiset haluamme asua kotona hyvin varustetussa asunnossa palveluiden ollessa lähietäisyydellä. Tämä onnistuu niin kauan kuin itsenäinen pärjääminen on voimavarana ja mahdollinen ulkoinen apu on riittävää (läheiset ja/tai kotipalvelu). Palveluiden hakeminen ja saanti puolestaan riippuvat kahdesta ristikkäisestä asiasta - onko niitä saatavilla ja haluanko tai olenko oikeutettu palveluihin. HS:n mielipidekirjoituksessa 7.7.2026 henkilö kirjoittaa nimimerkin takaa otsikolla "Palvelutarpeen arviointi on ollut muodollisuus": "Käytännössä kaikki kerätty tieto viittaa siihen, ettei vaikeasti muistisairaan ihmisen asuminen kotona ole enää turvallista. Silti ratkaisevaksi näyttää usein muodostuvan asiakkaan oma näkemys tilanteesta. Arviointi-asiakirjoihin kirjataan esimerkiksi: "Asiakkaalta on kysytty käynnin yhteydessä mielipidettä asumisasiassa. Hän on todennut, että haluaa edelleen asua kotonaan ja kotona on hyvä olla." Tämän jälkeen todetaan kokonaisarvioon perustuen, ettei ympärivuorokautiselle hoidolle ole tarvetta." Kirjoitus on yksittäinen kokemusasiantuntijan purkaus. Kuinka totta se on laajemmin, en pysty arvioimaan. 

Kokemusasiantuntijana olen nähnyt läheltä, miten vaikeata on saada apua läheiselle todellisen avun tarpeessa. Tässä on kolme ristikkäistä näkemystä: ammattiavun tarjonnan rajallisuus - avun tarvitsijan ylioptimistinen näkemys omasta pärjäämisestään - lähiomaisten toinen käsitys läheisestä avun tarpeesta. Tällä hetkellä puhe velkajarrusta ja "välttämättömistä" voimavarojen leikkauksista iskevät juuri tuohon kolmen ristiriitaisen tekijän ytimeen. Gerontologian emeritaprofessori Marja Jylhän mielestä ongelmaan on vain yksi ratkaisu - eli raha. Ja sille on vastakkainen näkemys: ei raha puussa kasva. Vaihtoehtoisia teitä on esitetty. Lisätään vanhuksen ja omaisten omaa vastuuta. Luodaan kotiavun ja ympärivuorokautisen palveluasemisen väliin "yhteisöllinen asumismuoto eli -ei-ympärivuorokautinen asumismuoto". Vähennetään vanhuksia palvelevien henkilöiden määrää.  

Jos ja kun osa meistä saa (tai joutuu saamaan) paikan palveluasumisessa, siellä nousevat esille Teppo Krögerin esiinnostamat hoitajien ongelmat suhteessa meihin asukkaisiin. Ongelmat ovat yhdessä ratkaistavissa silloin, kun asukkaan pärjäämisvajeet liittyvät fyysiseen toimintakykyyn. Mutta merkittävä osa asukkaista on dementikkoja tai moniongelmaisia. Yleisesti tiedossa on, että dementia muuttaa ihmisen käyttäytymistä ja tekee mahdottomaksi kyvyn itsemääräämiseen. Gerontologian erikoislääkäri Tiina Harjulehto kirjoittaa HS:n mielipiteessään (7.7.2026) otsikolla "Muistisairaiden hyvä hoito voi sisältää myös lääkkeitä".  Harjulehto kirjoittaa: "Valitettavasti osa meistä muuttuu muistisairauden edetessä ikäväksi, väkivaltaiseksi tai levottomaksi yöaikaan, vaelteleviksi, toisten asiakkaiden huoneisiin ja vuoteisiin työntyviksi, toisia nipisteleviksi, rollaattorilla toisiin tahallaan törmäileviksi, huuteleviksi, kähveltäviksi, töniviksi, raapiviksi, sylkeviksi, toisten mukit ja ruoat kaataviksi, itseään paljastaviksi tai muuten erikoisesti käyttäytyviksi." Siksi Harjulehto puoltaa poikkeavissa tapauksissa lääkkeiden käyttöä. Niin lääkkeiden käytöllä on sitten toinen puoli - liiallinen ja monien eri lääkärien toisistaan tietämättä tehdyt lääkemääräykset. Tähän ongelmaan on puuttunut mm. lääkäriystäväni Mikko Nenonen, joka toimi useita vuosia palvekotien lääkärinä päätehtävänään käydä läpi asukkaiden lääkelistat poistaen ristikkäisiin vaikutuksiin johtavat lääkitykset. Kyse on polyfarmasiasta eli lääkityksen ylenmääräisyydestä. (4)

Olen huolissani meistä vielä pärjäävien ja palveluiden ulkopuolella olevien ikäihmisten puolesta, mutta myös palveluja saavien ja niitä tarjoavien ammattilaisten puolesta. Vaikeata on muuttaa päätöksentekijöiden asenteita. Vuosikymmeniä päätöksentekijöiden asenteet ikäihmisiä kohtaan ovat vaalien välillä kovia keskittyen aivan muuhun. Mitä lähempänä ollaan vaaleja, sitä enemmän nousee esille ikäihmisiä mairittelevia puheenvuoroja ja valitettavasti kaikista puolueista. Pelätään, että me aktiiviset ikäihmiset äänestäjinä hylkäämme puolueen tai jopa kaikki puolueet. Näin vaalilupaukset ovat jopa epärealistisiksi muodostuneita mielistelyitä. Tarvitaan sellaisia vaalilupauksia, joissa pohjana ovat tutkijoiden ja kehittäjien näkemykset nykytilasta sekä vaihtoehtoiset ehdotukset muutoksille. Miten olisi, jos pistettäisiin pystyyn parlamentaarinen komitea. Se käyttäisi hyväksi tutkijoiden, kehittäjien ja kokemusasiantuntijoiden osaamista. Niin tämä ei ole mikään uusi ajatus, mutta esitän sen silti.

Viitteet 

(1)  Teppo Kröger etc: Hoivatyön muutossuunnat, JY 2026  https://jyx.jyu.fi/jyx/Record/jyx_123456789_111349; ks. myös Helmi Muhonen, HS 29.6.2026 https://www.hs.fi/suomi/art-2000012093540.html

(2) Varoitus kaksoismyrskystä visio 5.7.2026 ; https://www.hs.fi/visio/art-2000011975535.html

(3) Juho Saari: Ihmisiä yhteiskunnan portailla. Eriarvoisuus statusyhteiskunnassa, Gaudeamus 2025; ks. yhteenvetoni ja arvioni Saaren kirjasta blogpissani 10.6.2025: https://ollintuumailut.blogspot.com/2025/06/yhteiskunnan-portaat-juho-saaren.html

(4) Mikko Nenonen: Polyfarmasia eli lääkityksen ylenmääräisyys, kirjassamme Olli Nylander, Kauko Koivuniemi, MIkko Nenonen: Sote 3.0- kohti soten uutta kulttuuria, BOD 2024/2025, s. 42