Lastensuojelu otsikoihin vain dramaattisten tapahtumien seurauksena

 Lastensuojelua pitää kehittää entistä käytännönläheisemmäksi
( Aulikki Kananoja HS - vieraskynä 13.3.2024

Järjestelmä on pettänyt myös sosiaalityöntekijät (Sari Savikko HS-mielipide 15.3.2024)

Lastensuojelusta ei ole varaa tinkiä (HS-muut lehdet 14.3.2024)

Hyvinvointialueet voivat vaikuttaa työntekijäpulaan (Petra Erkkilä HS-mielipide 15.3.2024)

Lastensuojelun työntekijöitä epäillään rikoksista Joensuun tapauksessa (HS-uutiset/ Pia Loula 14.3.2024)

Hitaasti liikkuvat lastensuojelun kehttämisvankkurit. Vain dramaattiset kuolemat saavat ihmiset heräämään asiassa. Niin lastensuojelu on myös sotea. Tämä pitää todeta heti, kun sote tuntuu olevan lehdistössä ja televisiossa pelkkää terveydenhuoltoa ja vielä ennen muuta hyväosaisten sellaista. 

On kovin samanlaisia kauempaa katsottuna nämä tapaukset Eerika (2012) ja Joensuun pikkupoika (2023). Kummassakin tapauksessa perheessä oli tilanne päällä jo pitkään ja eskaloitui lopulta ihmishenkien menetyksiin.Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja palautti mieleemme Eerikatapauksen vuodelta 2012. Silloin tuomittiin vanhemmat - se oli selvää. Niin tehtiin myös Joensuun tapauksessa. Eerika-tapauksessa tehtiin työryhmätyön seurauksena liuta ehdotuksia uudistuksiksi - mm. sosiaalityöntekijöiden määrän kasvattamiseen jne. Joensuun tapauksessa tämäkin nostettiin esille paikallisesti AVIn raporteissa. Eerika-tapauksessa löydettiin tutkinnan kautta syylliset eli joitakin kaupungin sosiaalityöntekijöitä. Ja sitten rankaistiin työntekijöitä todetuista rikoksista. Joensuun tapauksessa "lastensuojelun työntekijöitä epäillään rikoksista". Poliisi on pistetty asialle. Oletettavasti tehdään samantyyppinen päätös kuin Eerika-tapauksessa. Ja lopulta myös työyhteisöt sekä erityisesti sosiaalityöntekijät nousevat näyttämölle vaatimaan parempia työoloja, kertomaan jatkuvasta työuupumuksesta, normit ylittävistä asiakasmääristä sekä jatkuvasta työntekijäpulasta. Näin myös Joensuun tapauksessa - otsikot kertovat: "järjestelmä on pettänyt myös sosiaalityöntekijät", "hyvinvointialueet voivat vaikuttaa työntekijäpulaan", "lastensuojelusta ei ole varaa tinkiä". Surullista on, että edellisestä Eerikatapauksesta ei ole opittu, lastensuojelusta on tingitty jne.

Nostetaan nyt uudelleen esille keskeiset uudistustarpeet, joita myös Aulikki Kananoja kertasi omassa kirjoituksessaan. Eerikan tapauksen taustoja selvitteli Onnettotutkimuskeskus, jonka pohjalta STM:n työryhmä teki ehdotuksensa. Myös kaksi muuta työryhmää jatkossa askarteli asian kanssa. Lakeja muutettiin, joiden perusteella muutettiin viranomaisen ilmoitusvelvollisuuksia, määriteltiin rajat sosiaalityöntekijöiden asiakasmäärille, vahvistettiin entisten asiakkaiden vaikutusmahdollisuuksia lastensuojeluun ja toteutettiin erilaisia käytännön työn kehittämisen projekteja. Aulikin kertomana vielä tämän jälkeen jatkettiin monilla foorumeilla kehitystyötä aina vuoteen 2019 saakka. Muutoksia tehtiin eri kunnissa, mutta kokonaiskuva muutosten vaikutuksista puuttuu. Siteeratan Kajanojaa valtakunnallisen kehittämisen ja käytännön välillä on katkos. Monia hyviä ideoita voitaisiin ottaa käyttöön ja levittää ottaen huomioon paikalliset olosuhteet.

Kaivoin esille vanhoja pohdintojani ja havaintojani 2012-2020 väliseltä ajalta. Ehkä näin jälkikäteen voisi lastensuojeluakin kuvata sipulivertauksella. Sipulin ytimessä ovat lapsi ja hänen perheensä. Seuraavan kuoren muodostavat lähellä olevat toimijat: koulut, harrastepiirit, asuinalueen muut lapset vain muutamia mainitaksemme. Seuraava taso muodostuu jo toimijoista, jotka rientävät apuun joko ennakoivasti tai vain kriisitilanteessa: sosiaalityö ja poliisi ennen muuta. Tätä seuraava taso on jo apua ennakoiva ja toteuttava organisaatio, jolla pitäisi olla "hommat" hanskassa ennakoivasti, heti ja suunnitelmat toteutuksineen takataskussa. Tässä ketjussa ylimpänä on hyvinvointialue yhteistyössä kuntien kanssa. On vielä kaksi sipulin rengasta jäljellä - valvontataso eli toimijat, jotka varmistavat lastensuojelun lainsäädännön toteutumisen ja alempien säädösten toteutumisen. Viimeinen  kuorista on STM ja nykyään myös VM. Siellä pitäisi olla linkit niin ylöspäin kuin ohjauksella hyvinvointialueille. Ja sipulin kuorta koskettelee myös kolmas valtiomahti - media, jonka pitäisi muistaa soten tarkoittavan sekä terveydenhuoltoa että sosiaalihuoltoa ja siinä osiossa mm. lastensuojelua.

Jälkikäteen puuttuminen pitäisi toimia oppivan organisaation ajatustavalla eikä ensisijaisesti rangaistavien hakemisena. Kun virheitä, erehdyksiä, unohduksia yms. inhimillisiä ongelmia nousee esille, on organisaation heti selvitettävä laajemmin, missä kokonaistoiminnassa on riskejä tulla sutta ja sekundaa. Kirjoitin Eerika-tapaukseen liittyen muutaman havainnon, joita kopioin nyt tähän (http://ollintuumailut.blogspot.com/2015/07/oikeuslaitos-kova-valine-julkisten.html):

• Yksitäisten ammattihenkilöiden syyllistäminen on mielestäni äärimmäinen tapa uudistaa julkisia palveluita. Äärimmäisyydessään se voi olla tehokas ja nopeisiin muutoksiin pakottava uudistusten väline, mutta voi sisältää odottamattomia sivuvaikutuksia. Tulee mieleen kovat lääkkeet, jotka vaikuttavat tehokkaasti kohteeseensa, mutta sivuvaikutukset voivat olla myös todella kovat. Äärimmäisistä tilanteista ja menettelytavoista pitää ottaa oppia. 
• Riittävät määrälliset ja laadulliset (osaaminen) resurssit ovat lähtökohta. Kaikkien mahdollisten riskien välttäminen ei ole mahdollista.Osaamisriski on ollut läsnä periaatteessa jatkuvasti, kun osa työntekijöistä on ollut epäpäteviä.
• Toimintaprosessit ovat olleet ongelma. "Järjestelmä" ei ole toiminut. Tieto ei ole kulkenut eri toimijoiden välillä. Haasteena on ollut myös puutteellinen, virheellinen, jopa valheellinen tieto perheen puolelta. Yksittäinen työntekijä on ollut epätäydellisen tiedon varassa. 
• Toiminnallinen kysymys on, milloin puututaan perheen tapahtumaketjuun ja millä perusteilla. Kyse on periaatteellisesta (myös eettisestä) kysymyksestä. Perheillä on pitkälle viety itsemääräämisoikeus. Joidenkin mielestä oikeus on liian kattava. Näin arvioidaan usein, kun ei ole reagoitu ajoissa. Toisinkin päin voidaan reagoida. Tämä on ennaltaehkäisyn perusdilemma. Lasten kiireellistä sijoitusta koskeva keskustelu on johtanut lain muuttamiseen sijoitusta vaikeuttavaan suuntaan. Kyse on siitä, tehdäänkö kiireellisiä sijoituksia liian herkästi vai ei.
• Kaikkeen ihmimilliseen toimintaan liittyy tunnepuoli ja kuhunkin erityistilanteeseen liittyvä havainnointikyky. Tämä on lastensuojelussa erityisen tärkeää. On ammattitaitoa se, että osataan reagoida oikea-aikaisesti ja asiakkaan näkökulma huomioiden. Tunteet syntyvät vuorovaikutuksesta.
•  Asiakas ei saa olla pelkkä passiivinen kohde vaan aktiivinen osapuoli. Lastensuojelussa tilanne on komplisoitu, koska asiakkaana on koko perhe ja toisaalta lapsi. Lastensuojelu ei ole pelkästään yksilöiden välistä vuorovaikutusta, vaan mukana on aina organisaatio työprosesseineen, menettelytapoineen.  
• Tiedolla on keskeinen merkitys. Tiedon pitää siirtyä, olla ajantasaista ja oikeata (laadukasta). Lastensuojelussa salassapitosäännökset ovat erityinen huoli monesta syystä: lapsi vs. vanhemmat; lapsi ja perhe vs. ammattiauttajat; ammattiauttajat keskenään.   
• Toimintaa pitää kehittää jatkuvasti asiakas-ammattiauttaja-vuorovaikutuksen kautta. Tiedon kulku ja tietojärjestelmät ovat avaimia toiminnan onnistumisen ja riskien kannalta. Eri toimijoiden välinen vuorovaikutus on oltava jatkuvaa, avointa. 
• Läheltä-piti-tilanteet ja virheet on systemaattisesti käsiteltävä työyhteisössä. Lean-ajattelu antaa johtamisen välineitä. Omavalvonnan systemaattinen hyödyntäminen on myös apuväline. 

Vielä kannattaa ottaa esille perheiden tilanne. Me hyväosaiset emme aina huomaa, miten eriarvoinen on tämä Suomikin. Tätä puolta on kiitettävän hyvin nostanut esille lapsiasianvaltuutettu Elina Pekkarinen. Näin myös lastensuojelu yhdistyy kaikilla sipulin renkailla eriarvoisuuden lieveilmiöihin, ilmaantumistapoihin: syrjäytyminen, pitkäaikais- usein ylisukupolvinen työttömyys, mielenterveyden ongelmat, päihdeongelmat, perhevälivalta. Näistä kaikista näkökulmista en kyllä heti lähtisi syyllistämään yksittäistä ammattihenkilöä, vaan hakisin ongelmiin toisella tapaa ratkaisua. Tuon vuoden 2015 blogikirjoituksen kommenteista poimin myös tähän Ulla Holmströmin sanat Facebookissa:  "Mitä järkeä on enää pohtia tätä syyllisyysasiaa? Eikö kaikista tärkeintä ole tästä oppiminen ja vastaavien tapausten ehkäiseminen? Vähän kuin lentoturmatutkinnassa, jossa sattunut onnettomuus johtaa vikojen korjaamiseen."

Aivan lopuksi kannattaa vielä kuunnella pitkän linjan Aulikki Kananojaa. Hänen mielestä sosiaalihuollossa puuttuu kytkentä tutkimuksen - kehittämisen - toimeenpanon ja koulutuksen välillä. Tällainen kytkentä on terveydenhuollon käytäntöä. Olin tietojohtamisen verkostopäivillä syksyllä 2023 kuuntelijan roolissa. Sieltä tarttui mieleeni nuoren sosiaalityöntekijän alustus. Se liittyy tutkimukseen ja vaikuttavuuteen sosiaalihuollossa. Tiivistän Heikki Rannan alustusta seuraavasti: Heikki avasi sosiaalihuollon ongelmia ja vaati myös ammattihenkilöiden asennemuutosta. Hänellä oli viiden kohdan lista. (http://ollintuumailut.blogspot.com/2023/10/tietojohtamisen-verkostopaivat-2023.html)

1. Auktoriteettiammatti ja arkitieto: Sosiaalihuollosta puuttuu näyttöön perustuva tieto. Työtä tehdään oman ammattiauktoriteetin avulla ja tukeutumalla arkitietoon. 
2. Puuttuu tutkimustiedon hyödyntäminen, kun sitä ei ole kunnolla tarjollakaan. On myös vallalla käsitys, että sosiaalihuoltoon ei sovi mitenkään mittaaminen. Työskentely asiakkaan kanssa on aina ainutlaatuinen kohtaaminen. 
3. Hype: Tartutaan kulloinkin vallalla, muodissa olevaan ajattelutapaan, työskentelyotteeseen. Kuitenkin puuttuu työkalupakista systeemisen ajattelun malli eikä kyetä löytämään työn vaikuttavuutta asiakkaaseen. Heikki tukeutui monissa väitteissään Elina Aaltion väitöskirjaan vuodelta 2022.(Systeemisen lastensuojelun toimintamallin vaikuttavuudesta ei vielä näyttöä).  http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-9224-8
4. Moraali- ja etiikkafilosofia tuodaan osaksi sosiaalihuollon arviointia. Keskustelu perustuu tunteisiin ei tietoon. 
5. Kriisipuhe on yliampuvaa eikä perustu kattavaan tutkimustietoon. Tutkijat suhtautuvat kriittisesti kriisipuheeseen.
   

 Siinäpä miettimistä tutkimuksesta ja vaikuttavuudesta kaikille. Kun en ole sosiaalityöntekijä enkä sosiaalihuollon ammattihenkilö, jätän tältä osin pohdinnat muiden harteille.