Jungnerin johtamisoppi

Mikael Jungnerin kuva otettu hänen omasta blogistaan

Olin kuulemassa Mikael Jungnerin johtamisoppia 4.12.2012. Mikael tuli todella kaukaa sisään aiheeseen. Rautaesiripun murtuminen oli seurausta yhteiskunnan monimutkaistumisesta. Enää ei pelannut keskusjohtoinen, ennalta määrätty suunnitelmatalous. Mikaelin mielestä kuitenkin vielä vallitsee johtamisessa suunnitelmataloudesta tuttu johtamisoppi. Laaditaan strategiat, suunnitelmat ja pyritään niitä toteuttamaan ikäänkuin kaikkeen ympärillä olevaan voitaisiin vaikuttaa systemaattisesti, ennakoivasti ilman satunnaisuutta. Mikael rakentaa Garry Hamillia mukaillen pyramidin, jossa pitäisi edetä kohden kärkeä. Pohjalla on tottelevaisuus ja ahkeruus. Se ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan oman järjen käyttöä. Eikä sekään vielä riitä. Pitää olla oma eettinen lähtökohta, luovuutta ja ennen muuta intohimoa. Ilman intohimoa ei synny uusia toimintatapoja, uusia avauksia, uusia innovaatioita. On luotava lumipalloefekti, jolloin yksittäisistä satunnaisista innovaatioista, oivalluksista nousee esille timantit.

On totta, että johtamisessa on viljelty strategialähtöistä ajattelua ammoisista ajoista. Olin itse nuorempana poikana ensi kertaa kursseilla 70-luvun alkupuolella, jossa vannottiin strategioiden ja eri aikavälien suunnitelmien autuutta. Sosiaali- ja terveydenhuollon valtakunnallinen ohjaus perustui samaan ajattelutapaan aina 90-luvun alkupuolelle saakka. Vielä tänä päivänä johtamiskoulutukset aloitetaan strategiaopinnoilla. Kun uudet organisaatiot perustetaan, tehdään ensin toiminta-ajatus ja strategia aivan kuin kymmeniä vuosia sitten. Olen itsekin ollut mukana useissa strategiaprosesseissa (taitaa olla lähes kymmenen!). Toisaalta ei ole konsulteillakaan ja johtamisoppien viljelijöillä uusiakaan oppeja tältä osin syntynyt.

Innostavuus ei ole ainoa autuaaksi tekevä asia. Varmaan tarvitaan edelleenkin systemaattisuutta ja hallinnointia. Ollaankin edelleen kahden välimaastossa: hallinnoidaanko ennakoivasti vai innovoidaanko ennakoimattomasti. Kieltämättä perinteiset kokoukset monesti ahdistavat. Tuloksetkin saattavat heikoimmillaan olla enintään toisten kokoushenkilöiden mielipiteiden kuulemistilaisuuksia. Pahimmillaan tilanne voi olla sellainen, että ei edes välitetä kuunnella vaan pikemminkin odotetaan oman erinomaisen puheenvuoron tuloa. Suunnitelmiakin tehdään nyt ja aina. Mikä on sitten  niiden vaikutus. Tehdäänkö asioita riippumatta suunnitelmista. Tehdäänkö pahimmillaan se, mitä suunnitelmassa vaaditaan eikä muuta. Jätetäänkö siis aivot narikkaan. Esimerkiksi hallitusohjelma on suunnaton koonnos eri poliitikkojen tahtotiloista (taitaa olla toista sataa tahtotilaa), joiden ajankohtaisuus hiipuu ympärillä olevan maailman muuttuessa.

Toinen kalvoton. Anssi Vanjoki esitteli kalvottomana miehenä oman johtamisoppinsa taannoin. Raportoin siitä jokin aika sitten blogissani. (http://ollintuumailut.blogspot.fi/2012/11/vanjoen-johtamisoppi.html) Mikael Jungner oli myös päässyt eroon kalvoista. Onko kalvottomuudesta tulossa uusi epidemia, vai onko kalvollisten joukkio sittenkin se kelvottomien porukka.