Tampereella tehdään toisin - hoivakoti on KOTI, päivitys 30.1.2017

Tunniste: Vanhus/ikäihminen, ks. tunnisteen ja bloggauksen taustat 

http://ollintuumailut.blogspot.fi/2016/10/ollin-tuumailuilla-100000-katselijan.html

Vanhusten laitoshoitokulttuurille tarvitaan vastaisku. Vanhuksia voi hoitaa hyvin, vaikka hoitajamäärää ei kasvateta. Voi aloittaa vaikka siitä, että nostamisen sijaan auttaa vanhusta liikkumaan itse, kertoo Kontukodin johtaja Arja-Riikka Kataja. Kellään ei vaikuta olevan kiire. ”Kiire? Ei minulla yleensä ole kiire. Jaa no, joskus iltaisin saattaa olla”, sanoo Marina Salkova, joka on ollut Kontukodissa hoitajana kolme vuotta, paikan perustamisesta lähtien. Useimpiin hoitopaikkoihin verrattuna täältä puuttuu monta asiaa: vuoronvaihtoraportit, kellokortit ja tiukat aikataulut. Hoitajilla ei ole sääntöjä siitä, mitkä asiat on tehtävä aamu-, mitkä iltavuorossa. Normaalistihan iltavuorolaisten on laitettava kaikki sänkyihinsä ennen yövuorolaisen tuloa. Se tarkoittaa, että pesut ja pyjaman vaihdot on aloitettava iltakuuden aikaan, jotta jokaisen hampaat saadaan harjattua ajoissa. Se tarkoittaa myös sitä, että ihmisen on maattava sängyssä kellon ympäri, haluaapa hän sitä tai ei. Harva haluaa. Konnussa asukkaat menevät nukkumaan silloin, kun tahtovat. Täällä eletään niin kuin kotona eletään, omaan tahtiin ja kaikkia etunimillä puhutellen. Siksi tässä jutussakin käytetään etunimiä. Kyse ei tietenkään ole vain aikatauluista vaan kokonaan uudenlaisesta ajattelusta. Kontukoti ei ole laitos, jossa vanhukset joutuvat sopeutumaan laitoksen rytmiin. Se on siellä asuvien ihmisten koti, jonne hoitajat tulevat kylään, vieraiksi. Ja vieraathan syövät yhdessä isäntäväen kanssa.  On monia asioita, joita Kontukodissa ei tehdä. Ketään ei nosteta kainaloista, ketään ei hoideta sänkyyn, syöttämistäkin vältetään viimeiseen asti. Eikä ketään sidota. Voiko hyvän hoidon salaisuus olla näin yksinkertainen? Autetaan ihmisiä elämään niin kuin he itse haluavat, tekemään niitä asioita, joista he pitävät. Muistisairaus tekee ihmisestä usein aloitekyvyttömän. Siksi tarvitaan joku, joka ehdottaa kävelylle lähtemistä, joku, joka houkuttelee laulamaan ja vetämään lakanoita. Kun syö itse, auttaa astioiden korjaamisessa ja kävelee, pysyy väkisinkin virkeänä. Mahdollisimman tavallisen arjen eläminen tarkoittaa myös riskien ottamista. Monessa hoivakodissa vanhukset sidotaan öisin sänkyyn, ettei kukaan putoaisi ja murtaisi luitaan. Tarkoitus on siis hyvä, mutta muitakin vaihtoehtoja on. Voi säätää sängyn matalalle ja laittaa viereen patjan. Jos putoaa, ei putoa korkealta. Kuvat ja teksti ovat HS:n 29.1.2017 toimittajan Satu Vasantolan artikkelista: "Tampereella tehdään toisin".

http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005063921.html

Kontukodin tarina tiivistettynä oli puhutteleva kirjoitus HS:n sunnuntailiitteessä 29.1.2017. Tarinan taustana on Tampeen Koukkuniemen vanhainkodin saamat moitteet monelta taholta. Kontukoti on itsenäinen yhtiö Koukkuniemen tiloissa. Se on kokeilu monellakin tapaa - niin työtavoiltaan kuin organisointimuodoltaankin. 

Miksi tartuin tähän juttuun? Oma äitini oli aikanaan ne viimeiset vuodet pääkaupunkiseudulla palvelukodissa. Kävin usein katsomassa äitiäni (mammaa). Tehtiin myös usein niin, että otettiin mamma kotiimme koko päiväksi. Kotonamme hän osallistui ruoan laittoon, lasten kanssa leikkimiseen ja tietysti söi meillä ja hyvällä ruokahalulla. Palvelukodissa tilanne oli toinen. Mamma olisi halunnut nukkua pidempään aamulla ja valvoa myöhempään illalla. Ei käynyt. Ulkoiluttaminenkaan tai ulkosalla istuminen ei käynyt. Ei edes kuumana kesäpäivänä kunnolla ilman pientä omaisten painostusta. Huone oli niin pieni, että rollaattorin kanssa ei kunnolla pystynyt liikkumaan. Siitäkin tuli ongelmia. Ruokailu tapahtui säännöllisesti määrättyinä aikoina eikä mamma voinut mitenkään osallistua ruokailuun muuta kuin syödä ohjeiden mukaan. Vaippoihinkin opetettiin pikkuhiljaa - ensi silloin tällöin ja sitten säännöllisesti. Se helpotti hoitajien työtä - tietysti. Jo alkuvaiheessa luvattiin, että sitten hoitajien kanssa käydään ostoksilla - vaikkapa hankkimassa uusia vaatteita ja kenkiä (ihan omalla rahalla). Ei sekään käynyt päinsä. Ihmettelimme, mitkä kummat pari numeroa liian isot talvikengät oli mammalla. No ne olivat jonkun kuolleen vanhuksen jäämistöä, kun mamman omat talvikengät olivat loppuun kulutettuja. Televisio oli keskeinen päivän hoitomuoto. Sitä huudatettiin heikkokuuloisimman mukaan. Mammalla oli hyvä kuulo. Keskellä päivää piti tietysti pitää ikkunaverhot kiinni, jotta telkkaria pystyi katsomaan. Tätä tarinaa tulisi, mutta olkoon.

Vastaiskun aineksia. Tästä Mamman tarinasta tuli tuolloin mieleeni ajatus, että suunnittelisimme vaimoni kanssa ihan uuden palvelukodin. Teimmekin hahmotelmat tuolle uudelle kodille. No ei ollut aikaa ja rahaa lähteä toteuttamaan tätä kuningasideaa. Ajattelin myös, että voitaisiin kierrättää takaisin hyviä vanhustenhuollon käytäntöjä. Sen aikainen työnantajani (Stakes) oli mukana kokeiluhankkeessa Japanissa, jossa suomalaista vanhustenhuoltoa juurrutettiin. Josko tuon kokeilun tuominen takaisin olisi ratkaisu.  Joskus vuosia sitten tein vanhustutkimusta Pirkanmaalla. Tuolloin laitoshoito oli vielä enemmän voimissaan kuin nyt. Laitoshoito vei jättiosan resursseista. Eipä sitten voinut oikein satsata kotihoitoon. Jopa eräässä kunnassa (ei pieni) paikallinen johtaja totesi, että jostain pitää tässä vanhustenhuollossa säästää - määräys on sellainen. Laitoshoidon henkilöstöstä on vaikea säästää, kun on nuo normit ja kolmivuorotyö. Kotihoidosta voi säästää, kun puuttuu normit ja kolmivuorotyö. Noiden pirkanmaalaisten kokemusten perusteella hahmotin asian niin, että jatkossa ei olisi lainkaan vanhusten laitoshoitoa. On vain asumista ja sinne järjestettyä palvelua yksilöllisten tarpeiden mukaan. En nyt löydä tuota ehdotustani, mutta se on tyyliin 20-30 vuotta vanha sellainen. Taisi olla Tanskassa pohjoismaista ensimmäisenä tämä ajatus realisoitu. Niin nythän periaatteessa muodollisesti tilanne on sellainen, mutta käytännössä vanha laitoshoitokulttuuri elää ja voi hyvin. Jos nyt normeja kaivataan, voisiko ne tehdä suositukset (tai jopa paljon parjatut normit) esimerkiksi Kontukodin kokemusten perusteella tai vaikkapa muiden hyvien esimerkkien pohjalta - niin ja myös Japanista. Kaikkihan me ikäihmiset haluamme asua kotona.

Päivitys 29.1.2017: Matti Rimpelä kommentoi FB:n puolella seuraavasti:

Viime viikkoina on tullut esiin aikaisemmin varsin hyvin toimivassa hoivakodissa pulmia. Henkilökunnan vaihtuvuus on lisääntynyt, aikaisempaa enemmän harjoittelijoita, opiskelijoita sijaisina, yms. Ulkoiluttaminen jäänyt kokonaan omaisten vastuulle. Pari kertaa vuodessa omaisiltoja, mutta aika hankalaa on ottaa hitaita muutoksia keskusteltavaksi. Takaraivossa aina kysymys: Jos olen kriittinen, miten vaikuttaa omaiseni hoivaan? Minusta ydinkysymys on laadun hallinta, selkeät laatukriteerit ja velvollisuus raportoida avoimesti ja kohtuullisen ajantasaisesti niiden toteutumista. Parin vuoden kokemuksen perusteella hoivapalvelun ensisijaisen tilaajan eli tässä tapauksessa kaupunkin kiinnostus hoivan laatuun on aika vaatimatonta. En ole löytänyt minkäänlaisia asiallisesti toimia hoivan laadun seurantamenettelyjä. On tainnut jäädä kantelujen ja median varaan.

Päivitys 30.1.2017: Marja Jylhä kirjoittaa HS:n mielipidesivulla: "Elämän viimeisten vuosien hoivaa ei voida digitalisoida"
Sote-keskusteluissa puhutaan vanhusten erityisryhmästä, joka käyttää paljon palveluita. Keskusteluissa myös tuomitaan vanhusten ”makuuttaminen” laitoksissa.Tosiasiassa hoivan tarve sijoittuu paljolti elämän viimeisiin kuukausiin, eikä tuo aika yhden ihmisen kohdalla ole ­pitkä. Yli 90-vuotiaat demen­tiaa sairastavat ihmiset asuvat viidestä viimeisestä elinvuodestaan kotona keskimäärin lähes puolet, ja ne, joilla dementiaa ei ole, melkein neljä vuotta. Jotta elämä voisi olla hyvää loppuun saakka, hyvin toimivia, turvallisia ympärivuorokautisia hoivapaikkoja tarvitaan lisää, eikä hoitoon pääseminen saa riippua varallisuudesta. Hoitopaikkojen vähentäminen on katastrofi sekä pitkän elämän eläneille ihmisille että ­heidän omaisilleen.
http://www.hs.fi/paivanlehti/30012017/art-2000005065800.html
Ollin kommentti: Tässä blogikirjoituksessa kertomani mamma eli pitkän elämän 101 vuotiaaksi. Viimeiset kolme vuotta hän oli palvelukodissa ja selvisi siellä viimeisiä kuukausia lukuunottamatta varsin hyvin. Ei tullut dementiaa, liikkuminenkin oli ihan hyvää, elämän liekki vain sammui pitkään ikään.