Soteuudistus nytkähti käyntiin. Uusi työryhmä ja selvitysmiehet asetettiin kuskin paikalle 23.11.2012.. Selvitystyö nojaa vahvasti yliopistollisten sairaanhoitopiirien johtajien voimaan. Poikkeuksena on Turun alue, jossa ilmeisesti kielipoliittisena kompromissina Vaasan sairaanhoitopiirin johtaja edustaa sairaanhoitopiirinäkökulmaa. Valtaosa muistakin selvitysmiehistä (-naisista) on kovin tuttuja henkilöitä. Nyt taitavat ministerit ja STM pelata varman päälle. Tehtävätkin on asetettu siten, että hallitusohjelma ja tehty työ otetaan systemaattisesti huomioon. Mahdollinen rahoitusuudistus ei näy työryhmän tehtävissä eikä myöskään lakiuudistukset kuten vanhuspalvelulaki, sosiaalihuoltolaki ja järjestämislaki.
Ollin veikkauksia. Kun katson selvitysmieskaartia, veikkaan tulokseksi jotain seuraavaa:
- yliopistosairaalapiirit säilyttävät vahvan yhtenäisen aseman - niistä ei pilkota pois mitään, koska toimivat tehokkaasti ja sisäisen työnjaon pohjalta
- yliopistosairaalapiireihin kytketään perusterveydenhuoltoa tavalla tai toisella
- suuret yliopistosairaalakunnat pitävät vahvan aseman palvelujen järjestäjinä
- osa pienistä sairaanhoitopiireistä saa mennä; osasta tehdään sotepiirejä, joihin sitten yhdistetään perusterveydenhuoltoa
- sosiaalihuollossa suuri osa palveluista pidetään kunnissa - ehkä osa laitoshoidosta saatetaan yhdistää sotepiireihin.
Jäin pohtimaan myös sitä, mikä ihmeen hyöty 20000 asukkaan kuntakokovaatimuksella olisi sote-palvelujen järjestämisessä. Erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon ongelmia ei tuolla väestöpohjalla ratkaista. Toisaalta toiminnallisesti eri palveluille riittää paljon pienemmät asukaspohjat (kuten kotipalveluille tai terveysaseman lääkäri-hoitajapalveluille). Edelleen pohdintaa aiheuttaa, miten suhtaudutaan yksityisiin ja puoliyksityisiin (kuten kunnallisten palveluiden osakeyhtiöistämisiin), Syntyykö tästä hommasta mitään uutta ja mullistavaa, on iso kysymys.
Päivitys 6.12.2012:
5.12.2012 Helsingin Sanomien mielipidesivulla dosentti Matti Rimpelä väittää, että "Uudistus heikentää perusterveydenhuoltoa". "Perusterveydenhuollon tärkein ominaisuus on yhteisösuuntautuneisuus, joka toteutuu nykyisin vain työterveydenhuollossa. Asiakkaisiin ja ongelmiin keskittyvät ja yhteisötyön unohtavat terveydenhuollon terveydenhuoltojärjestelmät ovat sen sijaan kalliita ja tehottomia." Matin kommentissa on paljon järkeä. Ajattelen itse niin, että perusterveydenhuolto on luonteeltaan terveyttä edistävää, kun taas erikoissairaanhoito on erityisten terveysongelmien ratkaisemista. Erikoissairaanhoidossa keskittäminen ja erikoistuminen ovat voimaa, kun taas perusterveydenhuollossa on yhteisöllisyys voimaa.
Ohessa on suora ote tehtävästä:
" Selvityshenkilöiden tulee selvittää erityisesti seuraavia kysymyksiä
1) Miten voidaan saavuttaa riittävä sosiaali- ja terveydenhuollon kantokyky, jotta sosiaali- ja terveyspoliittisen ministerityöryhmän linjaama palvelurakenne ja -kokonaisuus voidaan toteuttaa?
2) Mitä erityispiirteitä (esim. kielellisten oikeuksien toteutumisen turvaamiseksi) alueella tulee tulevassa lainsäädäntötyössä ottaa huomioon?
3) Millaiset valmiudet kunnilla arvioidaan olevan muodostaa selvityksen mukainen palvelurakenne?
Järjestämisvastuuta koskevien selvitysten perustana tulee olla kunnan tai sosiaali- ja terveydenhuoltoalueen kantokyky. Se koostuu talouden kestävyydestä ja vakaudesta, palvelujen järjestämistä ja omaa palvelutuotantoa koskevan osaamisen varmistamisesta, ammatti-taitoisen henkilöstön riittävyydestä, kyvystä huolehtia sosiaali- ja terveydenhuollon edellyttämästä infrastruktuurista sekä riittävästä väestöpohjasta. Myös alueelliset piirteet, kuten harva asutus tai kielelliset olosuhteet, tulee ottaa huomioon. Järjestämisvastuuta koskevassa arvioinnissa tulee pyrkiä sellaisiin ratkaisuihin, jotka tukevat hallituksen kuntauudistuksen tavoitteita, kuten kuntarakenteen elinvoimaisuutta, kuntatalouden vakautta ja kestävyyttä ja luonnollisiin työssäkäyntialueisiin rakentuvia peruskuntia. Sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävissä tulee turvata myös palvelujen alueellinen ja valtakunnallinen kattavuus ja päällekkäisyyksien välttäminen. Ainakin yksi selvityshenkilö keskittyy erityisesti ruotsinkielisten ja kaksikielisten sekä saamenkielisten alueiden erityispiirteisiin. Selvityshenkilöiden tulee työnsä aikana ja aikataulun mahdollistamissa rajoissa kuulla paikallisia päättäjiä ja sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoita." (http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=4987634&name=DLFE-24505.pdf)
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
torstai 22. marraskuuta 2012
Vanjoen johtamisoppi
Vanjoki kaivaa periaatteensa esillä syvältä partiokokemuksistaan. Kolme periaatetta nousee esille: 1. jokaisella ihmisellä on arvo, jota ei kenelläkään muulla ole; 2. yhdessä saa enemmän aikaan kuin yksin; 3. pitää olla kivaa. Edelleen Vanjoen opeissa on kunnon myyntimiehen perusta. Johtaminen on myyntityötä, jota siivittävät Aristoteleen opit. Johtamisen tavoitteiden ja sanoman pitää olla loogista, systemaattista sisällöltään. (logos). Asenteen pitää olla vaikuttava eli johtajalla pitää olla vaikutusvaltaa. (etos). Ja kolmanneksi johtajalla pitää olla hyvin harjoiteltu tapa viedä asiat, myyntityönsä läpi. (patos).
Lopuksi Anssi vielä toi esille kolme johtajatyyppiä, joita pitää varoa, välttää tai pyrkiä jopa eliminoimaan tavalla tai toisella. Peesaaja pitää todellisen johtajan takin liepeestä kiinni ja toistaa johtajan oppeja ja ideoita. Säilyttäjä pyrkii toimimaan tavalla, jossa mitään muutoksia ei tapahdu ja kaikki toimii entiseen turvalliseen tapaan. Varas hyödyntää, ottaa ideat, joita ei ole itse keksinyt ja toteuttaa ne ominaan.
Niin hyväksyntä esimieheltä voi valtionhallinnossa tulla annettuna työjärjestyksessä, kun yleensä ollaan päällikkövirastossa töissä. Alaisilta ei kovin helpolla hyväksyntää sitten aina heru. Pahimmassa tapauksessa alaiset toimivat omavaltaisesti piittaamatta johtajasta mitään. Niin moni johtaja pyrkii rakentamaan vaikutusvaltaa ulkoisilla puitteilla. Suuri huone, etäisyys, kiire ja välinpitämättömyys ovat tuttuja juttuja alaisen näkövinkkelistä. Se johtajuus alaiseen nähden on ansaittava muilla tavoilla.
Partiokokemukset johdattavat tärkeään asiaan eli ihmisten kunnioittamiseen on sitten henkilö nuori, vanha, mies, nainen tai hierarkiassa millä "tasolla" hyvänsä. Tätähän yritetään kasvattaa organisaatioissa luomalla organisaatiolle yhteiset arvot. Sitten toimitaan arvojen mukaan tai ollaan toimivinaan. Yhdessä tekeminen on hieno periaate. Se toimii, jos ryhmäytyminen on avoin ja toisia osapuolia arvostava. Helposti yhdessä tekeminen voi muodostua riipaksi. Johtaja saattaakin tokaista, että nopeammin teen homman itse. Johtamisympäristössä pitää olla kivaa, niin syntyy uusia ideoita ja muutos mahdollistuu. Kyllä on monelle tuttua jäykkä, kyräilevä ilmapiiri, jossa yhteisen kivan sijasta kilpaillaan siitä, kuka viisaimmin osaa veistellä ja nöyryyttää toisia. Niin nämä kolme partioperiaatetta toimivat hyvin yhdessä, jos kaikki avoimesti tunnustavat ne.
Systemaattinen, tavoitteellinen asenne on kaikissa johtamisopeissa sitä kovaa puolta. Toisaalta jatkuvasti tiedostamme, miten vaikeata on asettaa tavoitteita ja mitata niitä. Tavoitteiden edistäminen on kyllä uskottavuusasia, joka pitää ansaita. On todella erilaisia tapoja edistää tavoitteita: osallistavasta autoritaariseen. Pahimmillaan tavoitteiden ajaminen johtaa törmäyskurssiin.
Peesaajaa, säilyttäjää tai varasta ei voi ajaa ulos, erottaa noin vain. Sitä paitsi moni ei edes huomaa, että organisaatioon on pesiytynyt peesaaja, säilyttäjä tai varas. Toisaalta "hoksaava" alamainen hyödyntää sopivasti näitä kaikkia ominaisuuksia omaksi edukseen.
Kannattaa kunkin pohtia Vanjoen oppeja ja verrata niitä omiin kokemuksiinsa, on sitten johtajan tai alaisen asemassa.
Kalvoton konsultti. Niin vielä tuosta kuvasta. Kuva on järjestäjien ottama ja ilmaisee Vanjoen erään periaatteen. Kahdeksaan vuoteen hän ei ole käyttänyt kalvoja, pp-esityksiä. Hyvin harjoiteltu esitys ei hänen mielestään kalvoja kaipaa. Kuulijat keskittyvät häneen eikä seinälle heijatettuihin kuviin ja kirjoituksiin. Päteekö siis enää slogan "kalvoton on kelvoton". (Vanjoelle puolustukseksi se, että kuulijat oli jaettu kahteen kuulijaporukkaan. Siksi tyhjiä tuoleja on runsaasti.)
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
Arjen asiantuntijoille apua vanhustenhuollossa
Vanhustenhuollon arjen asiantuntijat pitäisi nostaa esiin palvelujen kehittämisessä. Kansalaisen ja omaisen näkökulmasta vanhustenhuolto näyttää hiukan toisenlaiselta kuin ammattilaisen tai poliitikon vinkkelistä. On paljon ikäihmisiä, jotka kykenevät edelleen toimimaan aktiivisina kansalaisina. Erot samanikäisten kesken ovat todella suuret. Ensimmäiset haasteet tulevat, kun toinen avioparista on avun tarpeessa tai yksinäinen ikäihminen on avuntarpeessa. Odotukset omaisten suhteen luonnollisesti kasvavat. Mitä ilmeisimmin suuri osa ikäihmisten hoito- ja hoidon järjestämistarpeista koituu omaisten kontolle. Tätä kirjoittaessani minulle ei ole käytettävissä tilastolukuja, mutta autenttisia havaintoja löytyy viljalti lähiympäristöstä. Tilanteiden kärjistyessä omaisten jaksaminen on kovilla, jopa äärimmillään. Tähän liittyy vielä vastuun kannon etiikka. Ei mielellään lähdetä apua hakemaan ulkopuolelta.
Omaisille julkiset ja yksityiset vanhustenhuollon palvelut ovat tuntematon, harmaa mysteeri. Tiedetään, että kunnan pitäisi hoitaa ja järjestää vanhusten palvelut, mutta milloin tämä "velvoite" oikein realisoituu. Onko oikeus saada kotiin palveluja, onko oikeus saada palveluasumisen tai laitoshoidon palveluja. Tästä ei omaisilla tunnu olevan selkeää käsitystä. Kun tähän harmaaseen tiedon puutteeseen lisätään vielä epätietoisuus siitä, kuka tai mikä taho kunnassa voisi olla ensipiste, epätoivo lisääntyy. Samoin epätoivo lisääntyy, kun tietämys tarjolla olevista palveluista on olematon. Ja vielä haasteita tuottaa se, miten ikäihminen itse tai läheinen kykenee arvioimaan hoidon, hoivan tai lääketieteellisen avun tarpeen.
Tuleva vanhuspalvelulaki ratkaisee kaiken. Vai ratkaiseeko se vain vanhuspalveluiden ympärillä jälleen velloneen poliittisen keskustelun? Luulen, että lain hyvää tarkoittavat tavoitteet rauhoittavat poliitikkojen mielen, mutta arjen haasteet eivät siitä ratkea. Niin nämä arjen haasteet tietysti liittyvät myös soteuudistukseen ja kuntauudistukseen. Ja vielä arjen haasteet liittyvät välineellisesti vanhustehuoltoa koskeviin tietojärjestelmiin ja tiedonhallintaan. Haaste asioiden saattamiseksi kaikissa kunnissa sekä sosiaali- ja terveyspalveluissa on mittava. Pitäisi voida vaikuttaa tähän kaikkeen eli satoihin kuntiin ja tuhansiin palvelujen tuottajiin.
Ehdottaisin sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmien sertifioinnin (auditoinnin) rinnalle kuntien vanhustenhuollon palvelujärjestelmien sertifiointia. Jos kunta ei saa puhtaita papereita, laitetaan uhkasakot päälle tai vastaavanlaista kiristystä. Tämä sertifiointi ei ole kuitenkaan helppoa ilman riittävää vertailukelpoista tietoa. Tarvitaan palvelujen läpivalaisua varten vanhustenhuollon tietojärjestelmien uudistus. Järjestelmästä ei tietenkään pidä tehdä yhtä tarkoitusta palvelevaa vaan monikäyttöinen. Tietojärjestelmän pitää palvella kansalaista, ammattilaista ja sertifiointiviranomaista sekä valvontaviranomaista. Tietysti sen pitää palvella myös kuntaa palvelujen järjestämisessä. Yhteydet terveydenhuollon tietojärjestelmiin pitää tietysti taata, jotta voidaan helposti rakentaa eri tasoilla kokonaiskuva tilanteesta. Yksinkertainen alku tässä tietojärjestelmien kehittämisessä olisi kolme tietoa: 1) mistä kunnassa saa ensikäden tiedon, mitä omaisen tai itse vanhuksen pitäisi tehdä hoidon tarpeen syntyessä (monia tarinoita vastuun siirrosta olen kuullut); 2) millä periaateilla palveluja tarjotaan vanhuksille, 3) mistä apua voi saada. Kaikki nämä vaatimukset on toteutettavissa nykyaikaisin välinein.
Ainoa jotenkin kattava tietolähde vanhusten palveluille taitaa olla tämä ns. topirekisteri. Se auttoi jollain tapaa minua aikanaan, kun olin mukana etsimässä äidilleni palveluita. (http://www.stakes.info/vanhainfo/topi/ ). Suunnitteilla ja osittaisessa toteutuksessakin oli aikanaan ns. palveluvaaka. Se taisi kuitenkin tehdä mahalaskun.(http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/hankesivu?id=22204).Viimeisin hanke palveluiden luetteloinnissa on käsittääkseni ns. SADE -hankkeena kehitettävä palveluhakemisto, johon asetan nyt toiveeni. ( http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/cf641b52-3d41-4c57-8b2f-ae722ea2764f).
Omaisille julkiset ja yksityiset vanhustenhuollon palvelut ovat tuntematon, harmaa mysteeri. Tiedetään, että kunnan pitäisi hoitaa ja järjestää vanhusten palvelut, mutta milloin tämä "velvoite" oikein realisoituu. Onko oikeus saada kotiin palveluja, onko oikeus saada palveluasumisen tai laitoshoidon palveluja. Tästä ei omaisilla tunnu olevan selkeää käsitystä. Kun tähän harmaaseen tiedon puutteeseen lisätään vielä epätietoisuus siitä, kuka tai mikä taho kunnassa voisi olla ensipiste, epätoivo lisääntyy. Samoin epätoivo lisääntyy, kun tietämys tarjolla olevista palveluista on olematon. Ja vielä haasteita tuottaa se, miten ikäihminen itse tai läheinen kykenee arvioimaan hoidon, hoivan tai lääketieteellisen avun tarpeen.
Tuleva vanhuspalvelulaki ratkaisee kaiken. Vai ratkaiseeko se vain vanhuspalveluiden ympärillä jälleen velloneen poliittisen keskustelun? Luulen, että lain hyvää tarkoittavat tavoitteet rauhoittavat poliitikkojen mielen, mutta arjen haasteet eivät siitä ratkea. Niin nämä arjen haasteet tietysti liittyvät myös soteuudistukseen ja kuntauudistukseen. Ja vielä arjen haasteet liittyvät välineellisesti vanhustehuoltoa koskeviin tietojärjestelmiin ja tiedonhallintaan. Haaste asioiden saattamiseksi kaikissa kunnissa sekä sosiaali- ja terveyspalveluissa on mittava. Pitäisi voida vaikuttaa tähän kaikkeen eli satoihin kuntiin ja tuhansiin palvelujen tuottajiin.
Ehdottaisin sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmien sertifioinnin (auditoinnin) rinnalle kuntien vanhustenhuollon palvelujärjestelmien sertifiointia. Jos kunta ei saa puhtaita papereita, laitetaan uhkasakot päälle tai vastaavanlaista kiristystä. Tämä sertifiointi ei ole kuitenkaan helppoa ilman riittävää vertailukelpoista tietoa. Tarvitaan palvelujen läpivalaisua varten vanhustenhuollon tietojärjestelmien uudistus. Järjestelmästä ei tietenkään pidä tehdä yhtä tarkoitusta palvelevaa vaan monikäyttöinen. Tietojärjestelmän pitää palvella kansalaista, ammattilaista ja sertifiointiviranomaista sekä valvontaviranomaista. Tietysti sen pitää palvella myös kuntaa palvelujen järjestämisessä. Yhteydet terveydenhuollon tietojärjestelmiin pitää tietysti taata, jotta voidaan helposti rakentaa eri tasoilla kokonaiskuva tilanteesta. Yksinkertainen alku tässä tietojärjestelmien kehittämisessä olisi kolme tietoa: 1) mistä kunnassa saa ensikäden tiedon, mitä omaisen tai itse vanhuksen pitäisi tehdä hoidon tarpeen syntyessä (monia tarinoita vastuun siirrosta olen kuullut); 2) millä periaateilla palveluja tarjotaan vanhuksille, 3) mistä apua voi saada. Kaikki nämä vaatimukset on toteutettavissa nykyaikaisin välinein.
Ainoa jotenkin kattava tietolähde vanhusten palveluille taitaa olla tämä ns. topirekisteri. Se auttoi jollain tapaa minua aikanaan, kun olin mukana etsimässä äidilleni palveluita. (http://www.stakes.info/vanhainfo/topi/ ). Suunnitteilla ja osittaisessa toteutuksessakin oli aikanaan ns. palveluvaaka. Se taisi kuitenkin tehdä mahalaskun.(http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/hankesivu?id=22204).Viimeisin hanke palveluiden luetteloinnissa on käsittääkseni ns. SADE -hankkeena kehitettävä palveluhakemisto, johon asetan nyt toiveeni. ( http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/cf641b52-3d41-4c57-8b2f-ae722ea2764f).
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Sertifiointi sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmille
Tietojärjestelmien arvostelussa ja arvioinnissa kaikki ovat asiantuntijoita. Tämä on nähty viime aikaisissa keskusteluissa, joissa kohteena ovat olleet erityisesti terveydenhuollon tietojärjestelmät. Sosiaalihuollosta on puhuttu vähemmän. HUS-alueen Apotti-hankkeen yhteydessä sosiaalihuolto on nostettu mukaan keskusteluun. Helsingin päättäjät ovat tosin epäilleet, sopiiko terveydenhuolto ja sosiaalihuolto samaan IT-ryppääseen. STM:ssä ollaan valmistelemassa lakimuutosta, jossa kaikki sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmät jatkossa sertifioitaisiin (auditoitaisiin). Tällä tarkoitetaan ulkoista arviointia tietyin kriteerein, onko järjestelmä otettavissa käyttöön asiakas/potilastyössä. Nyt on hyvä aika pohtia kriteereitä, kun kerran asiantuntijoita riittää.(http://www.stm.fi/vireilla/sahkoinenresepti)
Avaan keskustelua osittamalla sertifiointihaasteen palasiin. Palveluprosessiin liittyy paljon erilaisia vaiheita, johon tieto kiinnittyy. Kaikissa vaiheissa tarvitaan asiakkaan ja ammattiauttajan panosta joko erikseen tai yhdessä.
1. palvelujen tarve ja palveluihin hakeutuminen
2. lähtökohtatietojen hankinta
3. ongelman, tarpeen arviointi
4. varsinainen palvelu ja siihen liittyvät tiedot
5. palvelun päättyminen ja siihen liittyvät tiedot
Palveluprosessiin liittyy lisäksi kaksi oleellista tietotekijää: 1. tiedon laatu ja 2. tietoturva. Nämä kaksi tekijää on sovitettava yhteen palveluprosessin osapuolien rooleihin. Äärimmäisessä hädässä ja kiireessä on toimittava epätäydellisenkin tiedon avulla. Äärimmilleen viritetty tietoturva voi olla esteenä asiakkaan/potilaan laadukkaalle palvelulle. Nopeasti, tehokkaasti etenevä palveluprosessi, laadukas tieto ja sisään leivottu tietoturva takaavat asiakas/potilasturvallisuuden.
1. Palvelujen tarve ja palveluihin hakeutuminen - kansalainen, asiakas, potilas keskeisessä roolissa.
Meidän kansalaisten olisi hyvä tunnistaa palvelujen tarve. Luotettava etukäteisinformaatio sähköisenä ja myös puhelinpalveluna auttaisi jonottamisen ongelmiin ja palvelujen kohdentamiseen. Informatiivinen ja käyttäjälle helppo "alku" on ensimmäinen tietojärjestelmähaaste. Toinen haaste on päästä kiinni palveluun. Työssä olevalle se ei ole ongelma (toimiva työterveyshuolto ja yksityiset palvelut), mutta muille kyllä (terveyskeskusten palveluhaasteet).
2. Lähtökohtatietojen hankinnassa on jo osapuolia kolme: asiakas, ammattiauttaja/ palvelun tarjoaja ja valmiit tietovarantolähteet (kuten väestötietojärjestelmä). Terveydenhuollossa tähän vaiheeseen voidaan kytkeä myös erilaiset tutkimukset (kuten laboratoriotutkimukset, röntgen jne.). Tässä vaiheessa on myös suuri mahdollisuus kerätä puutteellista tai väärää lähtökohtatietoa.
3. Ongelman/tarpeen arviointi pitäisi tapahtua laadukkaan tiedon avulla. Silti virheitä sattuu. (ks. esim. 11.11.12. Helsingin Sanomien mielipidesivun kirjoitus kivuista ja niiden syistä). Systemaattisesti on mahdollista edellyttää, että kaikki ammattiauttajat käyttävät tukenaan esimerkiksi päätöksentuen järjestelmää. Silti on mahdotonta siirtää päätöksenteko ihmiseltä koneelle. Toisin päin on myös varmistettava, että tällaiset tekniset päätöksen tuen järjestelmät eivät syötä virheellistä tietoa.
4. Varsinainen palvelu ja siihen liittyvät tiedot pitää voida kirjata helposti, nopeasti ja kirjaajana voisi mielellään olla varsinainen palvelusta vastuullinen henkilö. Tämän tavoitteen toteuttaminen on sitä hankalampaa, mitä suurempi on palveluja tuottava organisaatio. Palvelun tuottamisesta ja kirjaamisen ketjusta voi tulla todellinen tiedon laadun uhka. Jos tietojärjestelmä on käyttäjän kannalta työläs ja vaikea, uhat kasvavat.
5. Palvelun päättäminen ja siihen liittyvät tiedot ovat haaste, jossa tiedon tulee olla kansalaisen/asiakkaan/potilaan kannalta ymmärrettävää ja tietysti laadultaan korkeata. On hyvin yleistä, että informaatio rakennetaan ammattilaisen näkökulmasta. Tunnettua ovat lääketieteelliset termit ja niiden ymmärrettävyys. (ks. esimerkki tunnisteesta Olli potilaana). Tunnettua on myös erilaisten hallinnollisten päätösten juridisluontoinen koukeroisuus. Monesti jää myös vähälle huomiolle jatkohoito tai neuvonta, mitä kannattaa jatkossa itse tehdä.
Tietojärjestelmä tai niiden ryväs pitää rakentaa palvelutoimintaan liittyen. Suomalainen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmä on moniportainen ja toisistaan organisatorisesti riippumattomista toimijoista koostuva. Tässä nyt JulkICT-strategian hienot yhteentoimivuusperiaatteet ovat kova sana.(http://www.vm.fi/vm/fi/03_tiedotteet_ja_puheet/01_tiedotteet/20121017Julkis/01_JulkICTstrategiaehdotus_17.10.2012.pdf). Tietojärjestelmien sertifioinnissa tarvitaan siis myös yhteentoimivuuden sertifiointi. JulkICT-strategia on lausunnoilla. Paperissa on paljon hyviä periaatteita, mutta paperissa esitettyyn "ekosysteemi"-hallintamalliin en usko. Nyt vain on löydettävä lainsäädännöllinen ratkaisu, jossa yhteentoimivuus eri palvelujen tuottajien kesken taataan (julkiset ja yksityiset; kunnat ja kuntayhtymät; valtio ja kunnat). Samansuuntaista arviointia on tuoreessa Tietoviikon kolumnissa ( http://www.tietoviikko.fi/cio/nain+konsultti+arvioi+valtion+ja+kuntien+yhteista+itstrategiaa/a855009).
Päivitys 12.11.2012: Tuli kyselevä kommentti aiheesta miksi sosiaalihuolto ja terveydenhuolto ollaan pistämässä samaan koriin Apotti-hankkeessa. Olen tuota samaa itsekin ihmetellyt niin blogeissani kuin keskusteluissakin vastuullisten kanssa. Näyttää siltä, että Apotin ympärillä on monenlaista intressiryhmää ja intohimoa. Kuitenkin terveydenhuollolla ja sosiaalihuollolla on kummallakin omat toisistaan poikkeavat toimintalogiikkansa. Yhdistävinä tekijöinä ovat eräät potilas/asiakasryhmät kuten esim. hoitoa ja hoivaa tarvitsevat ikäihmiset.
Avaan keskustelua osittamalla sertifiointihaasteen palasiin. Palveluprosessiin liittyy paljon erilaisia vaiheita, johon tieto kiinnittyy. Kaikissa vaiheissa tarvitaan asiakkaan ja ammattiauttajan panosta joko erikseen tai yhdessä.
1. palvelujen tarve ja palveluihin hakeutuminen
2. lähtökohtatietojen hankinta
3. ongelman, tarpeen arviointi
4. varsinainen palvelu ja siihen liittyvät tiedot
5. palvelun päättyminen ja siihen liittyvät tiedot
Palveluprosessiin liittyy lisäksi kaksi oleellista tietotekijää: 1. tiedon laatu ja 2. tietoturva. Nämä kaksi tekijää on sovitettava yhteen palveluprosessin osapuolien rooleihin. Äärimmäisessä hädässä ja kiireessä on toimittava epätäydellisenkin tiedon avulla. Äärimmilleen viritetty tietoturva voi olla esteenä asiakkaan/potilaan laadukkaalle palvelulle. Nopeasti, tehokkaasti etenevä palveluprosessi, laadukas tieto ja sisään leivottu tietoturva takaavat asiakas/potilasturvallisuuden.
1. Palvelujen tarve ja palveluihin hakeutuminen - kansalainen, asiakas, potilas keskeisessä roolissa.
Meidän kansalaisten olisi hyvä tunnistaa palvelujen tarve. Luotettava etukäteisinformaatio sähköisenä ja myös puhelinpalveluna auttaisi jonottamisen ongelmiin ja palvelujen kohdentamiseen. Informatiivinen ja käyttäjälle helppo "alku" on ensimmäinen tietojärjestelmähaaste. Toinen haaste on päästä kiinni palveluun. Työssä olevalle se ei ole ongelma (toimiva työterveyshuolto ja yksityiset palvelut), mutta muille kyllä (terveyskeskusten palveluhaasteet).
2. Lähtökohtatietojen hankinnassa on jo osapuolia kolme: asiakas, ammattiauttaja/ palvelun tarjoaja ja valmiit tietovarantolähteet (kuten väestötietojärjestelmä). Terveydenhuollossa tähän vaiheeseen voidaan kytkeä myös erilaiset tutkimukset (kuten laboratoriotutkimukset, röntgen jne.). Tässä vaiheessa on myös suuri mahdollisuus kerätä puutteellista tai väärää lähtökohtatietoa.
3. Ongelman/tarpeen arviointi pitäisi tapahtua laadukkaan tiedon avulla. Silti virheitä sattuu. (ks. esim. 11.11.12. Helsingin Sanomien mielipidesivun kirjoitus kivuista ja niiden syistä). Systemaattisesti on mahdollista edellyttää, että kaikki ammattiauttajat käyttävät tukenaan esimerkiksi päätöksentuen järjestelmää. Silti on mahdotonta siirtää päätöksenteko ihmiseltä koneelle. Toisin päin on myös varmistettava, että tällaiset tekniset päätöksen tuen järjestelmät eivät syötä virheellistä tietoa.
4. Varsinainen palvelu ja siihen liittyvät tiedot pitää voida kirjata helposti, nopeasti ja kirjaajana voisi mielellään olla varsinainen palvelusta vastuullinen henkilö. Tämän tavoitteen toteuttaminen on sitä hankalampaa, mitä suurempi on palveluja tuottava organisaatio. Palvelun tuottamisesta ja kirjaamisen ketjusta voi tulla todellinen tiedon laadun uhka. Jos tietojärjestelmä on käyttäjän kannalta työläs ja vaikea, uhat kasvavat.
5. Palvelun päättäminen ja siihen liittyvät tiedot ovat haaste, jossa tiedon tulee olla kansalaisen/asiakkaan/potilaan kannalta ymmärrettävää ja tietysti laadultaan korkeata. On hyvin yleistä, että informaatio rakennetaan ammattilaisen näkökulmasta. Tunnettua ovat lääketieteelliset termit ja niiden ymmärrettävyys. (ks. esimerkki tunnisteesta Olli potilaana). Tunnettua on myös erilaisten hallinnollisten päätösten juridisluontoinen koukeroisuus. Monesti jää myös vähälle huomiolle jatkohoito tai neuvonta, mitä kannattaa jatkossa itse tehdä.
Tietojärjestelmä tai niiden ryväs pitää rakentaa palvelutoimintaan liittyen. Suomalainen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmä on moniportainen ja toisistaan organisatorisesti riippumattomista toimijoista koostuva. Tässä nyt JulkICT-strategian hienot yhteentoimivuusperiaatteet ovat kova sana.(http://www.vm.fi/vm/fi/03_tiedotteet_ja_puheet/01_tiedotteet/20121017Julkis/01_JulkICTstrategiaehdotus_17.10.2012.pdf). Tietojärjestelmien sertifioinnissa tarvitaan siis myös yhteentoimivuuden sertifiointi. JulkICT-strategia on lausunnoilla. Paperissa on paljon hyviä periaatteita, mutta paperissa esitettyyn "ekosysteemi"-hallintamalliin en usko. Nyt vain on löydettävä lainsäädännöllinen ratkaisu, jossa yhteentoimivuus eri palvelujen tuottajien kesken taataan (julkiset ja yksityiset; kunnat ja kuntayhtymät; valtio ja kunnat). Samansuuntaista arviointia on tuoreessa Tietoviikon kolumnissa ( http://www.tietoviikko.fi/cio/nain+konsultti+arvioi+valtion+ja+kuntien+yhteista+itstrategiaa/a855009).
Päivitys 12.11.2012: Tuli kyselevä kommentti aiheesta miksi sosiaalihuolto ja terveydenhuolto ollaan pistämässä samaan koriin Apotti-hankkeessa. Olen tuota samaa itsekin ihmetellyt niin blogeissani kuin keskusteluissakin vastuullisten kanssa. Näyttää siltä, että Apotin ympärillä on monenlaista intressiryhmää ja intohimoa. Kuitenkin terveydenhuollolla ja sosiaalihuollolla on kummallakin omat toisistaan poikkeavat toimintalogiikkansa. Yhdistävinä tekijöinä ovat eräät potilas/asiakasryhmät kuten esim. hoitoa ja hoivaa tarvitsevat ikäihmiset.
lauantai 3. marraskuuta 2012
Lääkäritkö ICT- päätöksenteon ulkokehällä?
Ystäväni Mikko Nenonen kirjoittaa blogissaan Lääkärilehdessä kovia sanoja terveydenhuollon tietojärjestelmistä. Tuttua tarinaa monelle Mikon kommentit. Mikä tässä nyt sitten mättää?
"Toistuvasti ihmetellään, miksi Suomessa pitäisi ottaa käyttöön uusia terveydenhuollon tietojärjestelmiä, kun nykyisilläkin pystytään pitämään potilaan kertomustiedot tallessa ja löydettävissä. Niin pystyttiin pitämään sanelukoneella ja kansioilla ja sitä ennen pienillä käsinkirjoitetuilla korteilla ja vielä varhemmin savitauluilla. Mutta ei se ole tietojärjestelmän ydintehtävä. Tietojärjestelmä on olemassa sen tarjoamien lisäarvopalveluiden vuoksi, aivan kuten naamakirjakin. Nykyiset tietojärjestelmät eivät tähän pysty. Ne ovat vain tekstiarkistoja, joiden hakuominaisuudet ovat joko puutteellisia tahi puuttuvat kokonaan. Lisäksi ne eivät mahdollista loppukäyttäjälle vastuuväestöön kohdistuvia tietohakuja. Tai jos edes potilaskohtainen hakuominaisuus on olemassa, puutuvat hakutulosten listauksesta päivämäärät ja muut taustatiedot, kuten toisesta valtajärjestelmästä.
Kun muilla toimialoilla uudistetaan toimintatapoja, uudistetaan samalla organisaatio ja hankitaan uusi tietojärjestelmä, jotta vanhalla tavalla toimiminen kävisi mahdottomaksi. Kun terveydenhuollossa yritetään uudistaa toimintatapoja, kuten terveyshyötymallia käyttöönotettaessa, vanhentuneet tietojärjestelmät estävät uudenlaisen toiminnan. Myös erikoissairaanhoidossa on turha haaveilla resurssien nykyistä paremmasta ja vaikuttavammasta kohdistamisesta ilman uudenlaisia tietojärjestelmiä. Uudenlaisella tarkoitan vähintään viidennen sukupolven järjestelmää, joka on otettu käyttöön koko laajuudessaan, ellei vielä siitäkin pidemmälle menevää innovaatiota – terveydenhuollon naamakirjaa…
Miksi terveydenhuollossa on näinkin kauan siedetty nykyisiä kelvottomia tietojärjestelmiä? Terveyskeskuksissa ainakin syy voi olla siinä, että kun johtaminen on Itä-Saksasta, arkkitehtuuri ja logistiikka häkkikanalasta sekä toimintamallit 70-luvun aluesairaalasta, ei reikäkorttitason tietojärjestelmä erotu kiusallisesti kokonaisuudesta." http://www.laakarilehti.fi/kommentti/index.html?opcode=show/news_id=12597/type=7
Viime vuosien aikana Lääkäriliitto ja yksittäiset lääkärit ovat kritisoineet terveydenhuollon tietojärjestelmiä. Viimeisimmät keskustelut on yhdistetty HUS:n Apotti-järjestelmän kehittämiseen ja kuntavaalikeskusteluissa esiin nostettuun lääkäripulaan ja työnteon tehottomuuteen. Olen ymmälläni. Eikö lääkäreillä ole riittävästi päätäntävaltaa terveydenhuollon kentässä. Ei voi pitää paikkaansa. Kuntiin on äänestetty toista sataa lääkäriä valtuustoihin. Kaikissa terveyskeskuksissa ja terveysasemilla on johdossa vähintään yksi lääkäri (johtava lääkäri tai johtajaylilääkäri tai vastaava). Kaikissa sairaanhoitopiireissä on johdossa johtava lääkäri tai johtajaylilääkäri tai vastaava ja sairaanhoitopiirien sisäisissä organisaatioissa lääkäreillä on keskeinen johtava asema. HUS-piirissä on jopa täyskäsi toimitusjohtajasta sairaaloihin ja klinikoihin. STM:ssä lääkäreillä on runsaasti johtajan posteja - viimeisin nimitys kansliapäälliköksi. STM:n alaisissa virastoissa vilisee lääkäreitä johtajina. Ja Lääkäriliittokin on kokoansa suurempi vaikuttaja valtakunnassa.
Olisiko sittenkin kyse siitä, että lääkärien koulutus (katederityyppinen, autoritaarinen sellainen) opettaa tekemään päätöksiä yksi kerrallaan ja katsomaan myös maailmaa suppein silmin tapaus kerrallaan. Itsenäisen ammatinharjoittajan rooli on luonteva osa lääkärin työtä, vaikka lääkäri olisi osa hoitokoneistoa. Lääkärien kannattaisi nyt katsella hiukan laajemmin ympärilleen ja hyödyntää uskomattoman laajaa valta-asemaansa terveydenhuollossa. Valittamisen sijasta kannattaisi kääriä hihat ja ryhtyä toimeen. Tietojärjestelmien uusiminen ei ole yksilölaji, vaan ryhmälaji.
Päivitys 11.11.2012/ Iltasanomat -lauantaina 10.11.12: Pekka Seppäsen kolumni: "Lääkäreillä menee hyvin". - kannattaa lukea.
"Toistuvasti ihmetellään, miksi Suomessa pitäisi ottaa käyttöön uusia terveydenhuollon tietojärjestelmiä, kun nykyisilläkin pystytään pitämään potilaan kertomustiedot tallessa ja löydettävissä. Niin pystyttiin pitämään sanelukoneella ja kansioilla ja sitä ennen pienillä käsinkirjoitetuilla korteilla ja vielä varhemmin savitauluilla. Mutta ei se ole tietojärjestelmän ydintehtävä. Tietojärjestelmä on olemassa sen tarjoamien lisäarvopalveluiden vuoksi, aivan kuten naamakirjakin. Nykyiset tietojärjestelmät eivät tähän pysty. Ne ovat vain tekstiarkistoja, joiden hakuominaisuudet ovat joko puutteellisia tahi puuttuvat kokonaan. Lisäksi ne eivät mahdollista loppukäyttäjälle vastuuväestöön kohdistuvia tietohakuja. Tai jos edes potilaskohtainen hakuominaisuus on olemassa, puutuvat hakutulosten listauksesta päivämäärät ja muut taustatiedot, kuten toisesta valtajärjestelmästä.
Kun muilla toimialoilla uudistetaan toimintatapoja, uudistetaan samalla organisaatio ja hankitaan uusi tietojärjestelmä, jotta vanhalla tavalla toimiminen kävisi mahdottomaksi. Kun terveydenhuollossa yritetään uudistaa toimintatapoja, kuten terveyshyötymallia käyttöönotettaessa, vanhentuneet tietojärjestelmät estävät uudenlaisen toiminnan. Myös erikoissairaanhoidossa on turha haaveilla resurssien nykyistä paremmasta ja vaikuttavammasta kohdistamisesta ilman uudenlaisia tietojärjestelmiä. Uudenlaisella tarkoitan vähintään viidennen sukupolven järjestelmää, joka on otettu käyttöön koko laajuudessaan, ellei vielä siitäkin pidemmälle menevää innovaatiota – terveydenhuollon naamakirjaa…
Miksi terveydenhuollossa on näinkin kauan siedetty nykyisiä kelvottomia tietojärjestelmiä? Terveyskeskuksissa ainakin syy voi olla siinä, että kun johtaminen on Itä-Saksasta, arkkitehtuuri ja logistiikka häkkikanalasta sekä toimintamallit 70-luvun aluesairaalasta, ei reikäkorttitason tietojärjestelmä erotu kiusallisesti kokonaisuudesta." http://www.laakarilehti.fi/kommentti/index.html?opcode=show/news_id=12597/type=7
Viime vuosien aikana Lääkäriliitto ja yksittäiset lääkärit ovat kritisoineet terveydenhuollon tietojärjestelmiä. Viimeisimmät keskustelut on yhdistetty HUS:n Apotti-järjestelmän kehittämiseen ja kuntavaalikeskusteluissa esiin nostettuun lääkäripulaan ja työnteon tehottomuuteen. Olen ymmälläni. Eikö lääkäreillä ole riittävästi päätäntävaltaa terveydenhuollon kentässä. Ei voi pitää paikkaansa. Kuntiin on äänestetty toista sataa lääkäriä valtuustoihin. Kaikissa terveyskeskuksissa ja terveysasemilla on johdossa vähintään yksi lääkäri (johtava lääkäri tai johtajaylilääkäri tai vastaava). Kaikissa sairaanhoitopiireissä on johdossa johtava lääkäri tai johtajaylilääkäri tai vastaava ja sairaanhoitopiirien sisäisissä organisaatioissa lääkäreillä on keskeinen johtava asema. HUS-piirissä on jopa täyskäsi toimitusjohtajasta sairaaloihin ja klinikoihin. STM:ssä lääkäreillä on runsaasti johtajan posteja - viimeisin nimitys kansliapäälliköksi. STM:n alaisissa virastoissa vilisee lääkäreitä johtajina. Ja Lääkäriliittokin on kokoansa suurempi vaikuttaja valtakunnassa.
Olisiko sittenkin kyse siitä, että lääkärien koulutus (katederityyppinen, autoritaarinen sellainen) opettaa tekemään päätöksiä yksi kerrallaan ja katsomaan myös maailmaa suppein silmin tapaus kerrallaan. Itsenäisen ammatinharjoittajan rooli on luonteva osa lääkärin työtä, vaikka lääkäri olisi osa hoitokoneistoa. Lääkärien kannattaisi nyt katsella hiukan laajemmin ympärilleen ja hyödyntää uskomattoman laajaa valta-asemaansa terveydenhuollossa. Valittamisen sijasta kannattaisi kääriä hihat ja ryhtyä toimeen. Tietojärjestelmien uusiminen ei ole yksilölaji, vaan ryhmälaji.
Päivitys 11.11.2012/ Iltasanomat -lauantaina 10.11.12: Pekka Seppäsen kolumni: "Lääkäreillä menee hyvin". - kannattaa lukea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)