Potilas/asiakas kuntarakenneuudistuksessa

Potilaan (asiakkaan) näkökulma esille kuntarakenneuudistuksessa
- puuttuvatko konkreettiset tavoitteet? (päivitetty 24.2.2012)

Kuntarakenneuudistuksessa ja sosiaali- ja terveyspalvujen uudistamisessa rassaavat mieltäni kaksi asiaa: 1) kuntarakenteen uudistus katsotaan ratkaisuksi sosiaali- ja terveydenhuollon haasteisiin, 2) puuttuu systemaattinen potilasnäkökulma uudistukseen

Kuntauudistukseen on esitetty jo runsaasti kritiikkiä. Nykytilaan ei saisi koskea lainkaan, on yksi kritiikin ydin. Okei- vähän voi muuttaa, toteaa oppositio. Toinen kritiikin ydin on, että uusi ehdotettu kuntakartta ei ratkaise VM:n tilastoin perustelemia kuntakohtaisia ongelmia. Esim. huoltosuhde, kuntien talous ei parane liittämällä kuntia yhteen. On myös kritisoitu sitä, että suurissa kunnissa demokratia etääntyy ja byrokratia lisääntyy. Vastalääkkeeksi on ehdotettu sosiaali- ja terveydenhuoltoon omia palvelujen järjestämisestä vastaavia piirejä. Samoin on uudelleen nostettu esille maakuntahallinnon mahdollinen rooli tällaisena toimijana. Myös valtio on huudettu apuun yksinomaiseksi vastuunkantajaksi (Artot Alanko ja Ojala Hesarissa 22.2.12, keskustelu tästä jatkuu 24.2.12 Hesarissa sekä Radio1:n keskustelussa 24.2. aamulla).

Potilaan ääni ei ole sama kuin kuntapäättäjän ääni. Kuntapäättäjä katsoo tilannetta aivan toisesta näkökulmasta. Ensimmäisenä asiana on se, miten hänen oman asemansa käy uudistuksessa. Toisena tulee esille oman kunnan etu. Sitten tasapainotetaan kunnan eri toimialojen tarpeita keskenään. Sosiaali- ja terveyspalveluissa pelätään, että menetetään paikalliset palvelut tai työntekijät. Näin pyritään muutoksiin vähimmäismuutosten kautta. Kun näkymiä ei ole erityisemmin, ratkaistaan ongelmat yksi kerrallaan. Tästä on puolestaan seurannut mitä kummallisempia organisaatioratkaisuja. Hankitaan lääkäreitä kaikenlaisilla keikkasopimuksilla, ulkoistetaan palveluita kaikenlaisille firmoille jne. Kaikki tämä tehdään aivan muulla logiikalla kuin potilaan logiikalla. Ääritilanteessa ei enää tiedetä, kuka tai mikä taho on yksittäisen potilaspäätöksen taustalla.

Palveluja ja palvelurakenteita uudistettaessa pitäisi ottaa huomioon, miten kansalainen/potilas näkee hoitotapahtuman vahvasti pelkistettynä. Tässä on oma näkemykseni:

1. Normaalissa tilassa kansalainen joko edistää tai ei edistä omaa terveyttään ja hyvinvointiaan. Tutkimusten mukaan hyvin koulutettu ja palkattu henkilö edistää keskimäärin enemmän omaa terveyttään kuin huonosti koulutettu. Työssä olevalla henkilöllä on paremmat mahdollisuudet edistää terveyttään kuin muilla johtuen kaksinkertaisesta palvelujen käyttömahdollisuudesta (siis työterveydenhuolto ja perusterveydenhuolto). Yhteiskunnan haaste on, milloin ja miten pitäisi puuttua kansalaisen itsemääräämisoikeuteen. Miten kääntää kansalainen terveyden polulle? Ajankohtainen esimerkki on keskustelu päihdeäideistä ja seuraamuksista vauvoihin. Tuleeko tästä pakkohoitolaki, on eettinen kysymys.

2. Normaaliin tilaan tulee tasapainohäiriö, mikä voi olla äkillinen, krooninen tai vammaisuuteen tai vanhenemiseen liittyvä toimintakyvyn heikkeneminen. Häiriöön voi kansalainen itse vaikuttaa omilla toimillaan, itsehoidolla tai sietämällä kivut, tuskat. Häiriöön voidaan puuttua ulkopuolelta, jos kansalainen hakeutuu palvelujen piiriin.

3. Hakeutuminen palvelujen piiriin: Tässä hakeutumisvaiheessa on jo useita vaihtoehtoja ja siihen liittyy tarjonta sekä osittain myös oma talous. Työssä olevalle hakeutuminen on helppoa ja ilmaista. Muille hakeutuminen on ilmaista (jos ei ole terveyskeskusmaksua) tai maksullista, kun käytetään yksityisiä palveluja.

4. Ongelman määrittely: Ammattilainen määrittelee potilaan ongelman kuulemalla häntä, käyttämällä hyväksi tutkimusarsenaalia sekä omaa viisauttaan. Lopputulos voi olla tapauksesta riippuen oikeaan osunut, suuntaa antava tai jopa täysin virheellinen. Ammattilaisten ammattitaidossa ja järjen käytössä voi olla suuriakin eroja. Ei mennyt minunkaan ongelman määrittely heti kohdalleen. Erot eivät ole välttämättä linjalla yksityinen/julkinen vaan yksinkertaisesti yksilötasoisia. Mitä kauempana on hoitopiste muista vastaavista, sitä enemmän ammattilainen joutuu ottamaan omaa vastuuta ja käyttämään järkeään. Lähellä muita palveluja voidaan siirtää vastuuta myös muille.

5. Hoitoon osoittaminen: Tarjolla olevat palvelut ja ammattilaisen omat näkemykset määrittävät, mihin potilas seuraavaksi joutuu. Potilaan oma valinta on suhteellinen. Potilaan kyky tehdä valinta on myös suhteellinen. Valinta tapahtuu yleensä "läheisperiaatteen" mukaan. Näin se tapahtuu myös muissa maissa. Ennen hoitotakuuta oli mahdollisuus kikkailla valinnanvapauksilla. Kysymys oli kuitenkin lähinnä lääkärien omista taloudellisista intresseistä. Nyt kikkailut ovat vähissä. Siksi minäkin sain palvelun nopeasti ja korkealla ammattitaidolla julkisesta yksiköstä.

6. Hoidon tulos - terveyshyöty: Tämä terveyshyöty riippuu suuresti siitä, minkälainen on ongelma. Kirurgiassa on helppo useasti osoittaa terveyshyöty. Lääkehoidossakin se löytyy mittauksin ja potilaan omin havainnoin. Psykiatriassa hyödyn mittaaminen on sitten tosi hankalaa. Samoin terveyshyödyn mittaaminen vaikeutuu, kun on kyse yleisestä toimintakyvyn heikkenemisestä ja useiden sairauksien "ruuhkasta". Eräässä ääripäässä terveyshyöty ei olekaan välttämättä se keskeinen tekijä, vaan yleensä ihmisen oma sosiaalisen tilan helpottaminen (työttömyys, yksinäisyys, avioerot jne).

7. Paluu normaalitilaan tai sen muunnelmaan: Kuntouttaminen tai kuntoutuminen ovat paluuta normaaliin tilaan, jossa voi olla ulkoinen puuttuminen mukana tai yksinkertaisesti itsehoito. On myös mahdollista, että ei ole täydellistä paluuta normaalitilaan, vaan tulee pysyvä  (tai vähin erin heikkenevä) toimintakyvyn vaje. Se on sitten se uusi normaalitila, joka puolestaan saattaa vaatia uusia palveluja yhteiskunnalta (apuvälineet, kotihoito, intervallihoito jne.).

Potilaan hoitoon ohjautumiseen vaikuttavat kolme asiaa: 1) hoidon tarve - se on mallinnettu edellä, 2) palvelujen järjestämisvastuu - nyt kunnilla eli potilas ohjataan kotikuntansa mukaiseen julkiseen hoitojärjestelmään ellei potilas valitse yksityistä palvelua, 3) palvelujen tarjonta eli palvelujen tuotantovastuu on sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköllä - nyt kunnan omistama yksikkö tai kuntayhtymän omistama yksikkö. Lisäksi pitää vallita tasapaino tarpeen. kysynnän ja tarjonnan välillä. Kysynnällä on taipumus jatkuvaan kasvuun. (X. lisätieto 24.2.12) Tämä on se haaste, johon yritetään löytää rakenteellisia pidemmän aikavälin lääkkeitä.

Uudistuksissa olisi paikallaan ottaa nyt potilas-asiakasnäkökulma ykköseksi. Nyt näyttää siltä, että kartat, laatikkoleikit, työryhmät ja poliittiset leikit ovat keskiössä. Tuon hoitotapahtumaketjun läpimenossa minun kannaltani on ennen muuta kysymys tiedosta ja sen välittymisestä (Y-lisätieto 24.2.12), osaamisesta, palvelujen saavutettavuudesta, inhimillisestä uuden teknologian hyödyntämisestä. Pitäisikö sopia poliittisella tasolla, mitä kansalaisen/asiakkaan/potilaan kannalta tavoitellaan uudistuksissa. Sitten lähdettäisiin sovittamaan rakenteita, kannusteita ja ohjausta tavoitteiden suuntaan.
X-lisätieto: 24.2.2012 http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/organisaatio/rakenne/yksikot/terveys_ja_sosiaalitalous/tilastoja

"Vuosia jatkunut terveys- ja vanhuspalvelujen menojen kasvu näyttää pysähtyneen Suomessa ainakin hetkellisesti vuonna 2010. Väestön palvelutarpeet ovat kuitenkin jatkaneet kasvuaan, mikä on johtunut lähinnä väestön ikääntymisestä. Niinpä kunnat käyttivät vuonna 2010 itse asiassa aiempia vuosia vähemmän rahaa terveys- ja vanhustenpalveluihin, kun menot suhteutetaan väestön kasvaneisiin palvelutarpeisiin."
Y-lisätieto: 24.2.2012 http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/f4191f01-b6f7-46c0-b0eb-8358a66aca39
"Vajaa viidennes (16 %) lääkäreistä toimii alueilla, joilla ei ole vielä mahdollista välittää sähköisesti potilastietoja alueen terveydenhuollon organisaatioiden välillä. Alueellisten tietojärjestelmien käyttöönotto on monien kuntien terveyskeskuksissa ja sairaanhoitopiirien sairaaloissa vielä kesken. Käytössä oleva aluetietojärjestelmä ei aina tarjoa tarvittavaa tietoa tai sitä ei käytetä potilastietojen hakuun. Lähes 70 % selvityksessä mukana olleista sairaaloiden lääkäreistä käytti pääasiallisesti papereita tai faksia hankkiessaan potilastietoa muista terveydenhuollon organisaatioista." - Niin ei ne tiedot siirtyneet Ollinkaan tapauksessa työterveydenhuollosta julkiseen erikoissairaanhoitoon, vaikka annoin siirtoon luvan. Tutkimukset uusittiin, oli seuraus.