maanantai 30. tammikuuta 2012
Olli jonoon
Olli jonoon 25.1.2012
25.1.12 minut asetettiin päiväkirurgiajonoon. Tapahtuma ei ole mitenkään erikoinen. Jonoissa on tuhansittain potilaita. Tilanne on kuitenkin minulle uusi. Siksi päätin kirjata alkuvaiheen blogiin ja seurata, miten jono etenee. Hoitotakuuta koskevan lainsäädännön mukaan minun pitäisi päästä hoitoon kuudessa kuukaudessa. Tämä on se 2000-luvun suomalaisen terveydenhuollon merkittävä edistysaskel, johon päädyin edellisessä kolumnissani. Jos kaikki menee ennakoidusti, saan tehokkaan ja korkealaatuisen hoidon säädetyn odotusajan puitteissa.
2000-luvun alkupuolella julkisen terveydenhuollon jonot olivat 60000 henkilön luokkaa. Valtiovalta oli tehnyt erilaisia jonojen lyhennytoperaatioita, mutta ongelmaa ei saatu hallintaan. Taustalla olivat erilaiset tavat ja voimavarat hoitaa potilaita, joilla hätä ei ollut akuutti. Nyt jonot ovat lyhentyneet 10-osaan ja ovat suurelta osin hallinnassa. Pitkiin jonoihin oli monia syitä. Yksinkertaisin syy oli huono jonojen hallinta. Eri sairaaloihin on voinut jonottaa sama henkilö. Jonoissa on voinut olla henkilöitä, jotka on jo hoidettu muualla tai joiden hoidon tarve ei ole enää relevantti. Kun jonottaminen tuntui potilaasta epätoivoiselta, hän pyrki ratkaisemaan ongelman toisin. Tähän tarjoutui mahdollisuudeksi varsinkin kirurgiassa ns. erikoismaksuluokka, jota perusteltiin potilaiden valinnanvapauden mahdollistamisella. Käytännössä oli kuitenkin kyse jonon ohittamisesta ylimääräisellä rahalla. Jonojen lyhentymiseen ovat kuitenkin vaikuttaneet uudet hoitomenetelmät ja näin myös hoitoprosessien tehostuminen. Hyvä esimerkki on päiväkirurgiatoiminta. Myös erilaiset lääkehoidot ovat tehostaneet toimintaa. Jonojen hallintaan saamisessa ehkä kuitenkin merkittävin tekijä oli hoitotakuulainsäädäntö, joka pakotti sairaalat ja terveyskeskukset muuttamaan hoitokäytäntöjään, osoittamaan voimavaroja jonojen purkuun jne. Tässä prosessitiedolla on ollut myös merkityksensä. Kun jonotiedot on julkistettu ja niitä on viime kädessä valvottu, on saatu tuloksia aikaan. Samalla myös jonojen kiertäminen erikoismaksuluokalla tuli käytännössä tarpeettomaksi.
Tiedonhallinta on yksi avain hoitojonojen hallinnassa. Jos jotain voi mitata, siihen voidaan myös vaikuttaa. Helpointa (ei sekään ole ollut helppoa) on mitata kirurgisia jonoja. Ne onkin saatu kuriin. Sen sijaan ongelmia on ollut ei-kirurgisissa erikoissairaanhoidon jonoissa (kuten sisätaudit ja psykiatria) ja perusterveydenhuollossa. Kritiikkiä onkin tullut, että vaikeasti mitattaviin toimintoihin ei ole saatu vastaavasti ryhtiä, resursseja - hallintaa. Tiedonhallintaa ei ole myöskään saatu kattavasti kuntoon. Periaatteessa sama tieto pitäisi olla tavalla tai toisella käytössä potilaalla, hoitoyhteisöllä ja valvovalla viranomaisella. Näin voitaisiin jo ennakolta estää (tai ainakin havaita) jonojen kohtuuton kasvu. Myös potilas voisi seurata ja hänelle voitaisiin ennakoidusti sanoa, kauanko odotusaika hoitoon on. Katsoin HUS:n www.sivuilta, onko siellä potilaalle tietoa hoitotakuusta ja jonotuksesta. Löysin potilaita koskevan osion, jossa annettiin tietoa ja keskimääräinen tilastoihin perustuva odotusaika 76 vrk. (http://www.hus.fi/default.asp?path=1,32,818,6116,20607). Katsoin tilannetta THL:n palveluvaaka-tietopalvelusta (www.palveluvaaka.fi.). 2011 päivitetyn tiedon perusteella saan hoidon Jorvissa, Peijaksessa ja Meilahdessa 100%:sesti kuuden kuukauden sisällä. Vastaavaa tarkkaa tietoa kuin HUS:n sivuilla ei siis ole valtakunnallisessa palveluvaaka-palvelussa. Jään nyt odottamaan kirjettä tai puhelua 2-3 kuukauden kuluttua tai viimeistään 6 kuukauden sisällä. Päivitys 31.1.12: toimenpidepäiväksi annettu 18.2.12 - nopeaa!
Jälkikirjoitus hoitotakuun tiedonhallinnasta. Olin mukana ennen hoitotakuulainsäädäntöä rakentamassa avointa jononseurantajärjestelmää alhaalta ylös ja ylhäältä alas. Tarkoitus oli, että saadaan aikaan online-järjestelmä, joka palvelee kaikkia osapuolia. Tilanne oli terveyspoliittisesti kuuma ja tiedonhallinnan kannalta erittäin haastava. Aika loppui kesken ja jouduimme yksinkertaistamaan tiedonkeruun. Se olisi ollut Suomessa suuri tiedonhallinnan innovaatio, joka olisi edelleen hoitojonojen hallinnan avain. Hanketta vietiin eteenpäin pienillä resursseilla, hyvällä yhteistyössä kentän kanssa - lähes talkoomeiningillä. Kirjoitin asiasta mm. artikkelin: "Hoitoon pääsemisen perusteiden ja enimmäisaikojen uudistus terveydenhuollossa vuonna 2005" (Stakes -palvelukatsaus 2005). http://ollinarkisto.files.wordpress.com/2012/04/hoitoon-pc3a4c3a4semisen-perusteiden-ja-enimmc3a4isaikojen-uudistus-tervhuollossa-v-2005.pdf. Tämä olisi kokonaan oman messunsa aihe.
.
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
Jalkautuminen kentälle
Jalkautuminen kentälle - tavoitteita voisivat olla vaikkapa
"yhden pysähdyksen taktiikka tai turha odottaminen pois"
Lukijani kommentoi pohdintaani hoitoprosesseista seuraavasti:
"Palvelun käyttäjän, tässä tapauksessa potilaan, näkemyksiä ja kokemuksia olisi syytä hyödyntää palveluja suunniteltaessa. Sen sijaan, että esimerkiksi insinööri istuu palaverissa toisten insinöörien kanssa miettimässä palveluketjuja, voisi hän jalkautua intensiivisemmin sinne, missä niitä palveluja käytetään. Suunnittelija vetää piirustuslaudallaan jalankulkuväylän viivottimen kanssa sinne, minne se hänen mielestään kartalla sopii parhaiten. Sitten ihmetellään, miksi ihmiset tallovat nurmikolle polkuja. Sinne vain, kartta ja kynä kädessä ihmisten pariin katsomaan ja tutustumaan, miten ihmispolut syntyvät."
Niin nykyään pyritään yhtäsun toista kehittämään käyttäjien lähtökohdista - kuten vaikkapa tietojärjestelmien käyttöliittymiä. (Ks./http://hankikaytettavyytta.blogspot.com/.). Terveydenhuollon tiedonhallinnassa näyttää olevan kaksinkertainen käyttäjäystävällisyyden haaste. Lääkärit ja muu hoitoyhteisö ovat tyytymättömiä tietojärjestelmiin. (Lääkäriliiton, Aalto-yliopiston ja THL:n yhteisessä käyttäjätutkimuksessa arvosanaksi tuli 7-; Lääkärilehdessä 2011 tästä runsaasti artikkeleja ja kommentteja; http://www.laakarilehti.fi/arkisto/; ja oma kolumnini Premissi 1/2011; www.premissi.fi). Ja potilaatkin tuntuvat olevan niihin tyytymättömiä. Mielenkiintoista: ketä varten järjestelmät on kehitetty. Asialla on kuitenkin tuo toinen puoli. Näkeekö hoitoyhteisö nuo "ihmispolut" samalla tapaa kuin potilas. Pieni esimerkki käytännön tapauksesta: Jos potilas osoitetaan tutkimuksiin sairaalaan, hoidetaan ne sairaalan kannalta sopivassa järjestyksessä. Järjestys muodostuu siitä, milloin kullakin yksiköllä on vapaita aikoja - ei potilaan näkökulmasta. Eikö polku voitaisi oikaista kahdella vaihtoehtoisella tavalla: 1. samalla käynnillä hoidettaisiin tutkimukset ja niiden arviointi, tai 2. ensimmäisellä käynnillä tutkittaisiin ja sitten soitettaisiin tai viestitettäisiin sopivasti mahdollisimman pian tulokset ja tulkinta. Prosessiajattelussa käydään läpi aina tavalla tai toisella nykytilanne ja haetaan siitä epätarkoituksenmukaiset osiot. Toisaalta määritellään myös tavoitteet, kuten vaikkapa "yhden pysähdyksen taktiikka tai turha odottaminen pois". Prosessissahan kuljemme me potilaat. Sitten muutetaan prosessi yksinkertaiseksi ja palvelemaan asetettuja tavoitteita. Potilaan paras lienee tavoitteiden ydin.
Tietojärjestelmien rakentamisessa puhutaan myös "käyttötapauksista", joiden kuvauksella saadaan hahmotettua tietojärjestelmää varten ydintoiminnot. Terveydenhuollon tietojärjestelmien nykytilassa on kaksoisongelma. Ei mallinneta perusprosesseja kunnolla uusiksi, vaan pitäydytään vanhoihin hoitokäytäntöihin. Eikä lähdetä liikkeelle potilaan näkökulmasta. Ihmeellistä, mutta mielestäni tämä ei kuitenkaan pidä kaikkialla paikkaansa. Miten selitettäisiin 2000-luvun yksi suurin harppaus suomalaisessa terveydenhuollossa - hoitoon odotusaikojen lyhentyminen vuosista puoleen vuoteen ja hoitojonojen lyhentyminen 60000 potilaan jonosta muutamaan tuhanteen. Uudistuksessa oli keskeinen lähtökohta juuri potilaan etu eli turha odottaminen pois.
"yhden pysähdyksen taktiikka tai turha odottaminen pois"
Lukijani kommentoi pohdintaani hoitoprosesseista seuraavasti:
"Palvelun käyttäjän, tässä tapauksessa potilaan, näkemyksiä ja kokemuksia olisi syytä hyödyntää palveluja suunniteltaessa. Sen sijaan, että esimerkiksi insinööri istuu palaverissa toisten insinöörien kanssa miettimässä palveluketjuja, voisi hän jalkautua intensiivisemmin sinne, missä niitä palveluja käytetään. Suunnittelija vetää piirustuslaudallaan jalankulkuväylän viivottimen kanssa sinne, minne se hänen mielestään kartalla sopii parhaiten. Sitten ihmetellään, miksi ihmiset tallovat nurmikolle polkuja. Sinne vain, kartta ja kynä kädessä ihmisten pariin katsomaan ja tutustumaan, miten ihmispolut syntyvät."
Niin nykyään pyritään yhtäsun toista kehittämään käyttäjien lähtökohdista - kuten vaikkapa tietojärjestelmien käyttöliittymiä. (Ks./http://hankikaytettavyytta.blogspot.com/.). Terveydenhuollon tiedonhallinnassa näyttää olevan kaksinkertainen käyttäjäystävällisyyden haaste. Lääkärit ja muu hoitoyhteisö ovat tyytymättömiä tietojärjestelmiin. (Lääkäriliiton, Aalto-yliopiston ja THL:n yhteisessä käyttäjätutkimuksessa arvosanaksi tuli 7-; Lääkärilehdessä 2011 tästä runsaasti artikkeleja ja kommentteja; http://www.laakarilehti.fi/arkisto/; ja oma kolumnini Premissi 1/2011; www.premissi.fi). Ja potilaatkin tuntuvat olevan niihin tyytymättömiä. Mielenkiintoista: ketä varten järjestelmät on kehitetty. Asialla on kuitenkin tuo toinen puoli. Näkeekö hoitoyhteisö nuo "ihmispolut" samalla tapaa kuin potilas. Pieni esimerkki käytännön tapauksesta: Jos potilas osoitetaan tutkimuksiin sairaalaan, hoidetaan ne sairaalan kannalta sopivassa järjestyksessä. Järjestys muodostuu siitä, milloin kullakin yksiköllä on vapaita aikoja - ei potilaan näkökulmasta. Eikö polku voitaisi oikaista kahdella vaihtoehtoisella tavalla: 1. samalla käynnillä hoidettaisiin tutkimukset ja niiden arviointi, tai 2. ensimmäisellä käynnillä tutkittaisiin ja sitten soitettaisiin tai viestitettäisiin sopivasti mahdollisimman pian tulokset ja tulkinta. Prosessiajattelussa käydään läpi aina tavalla tai toisella nykytilanne ja haetaan siitä epätarkoituksenmukaiset osiot. Toisaalta määritellään myös tavoitteet, kuten vaikkapa "yhden pysähdyksen taktiikka tai turha odottaminen pois". Prosessissahan kuljemme me potilaat. Sitten muutetaan prosessi yksinkertaiseksi ja palvelemaan asetettuja tavoitteita. Potilaan paras lienee tavoitteiden ydin.
Tietojärjestelmien rakentamisessa puhutaan myös "käyttötapauksista", joiden kuvauksella saadaan hahmotettua tietojärjestelmää varten ydintoiminnot. Terveydenhuollon tietojärjestelmien nykytilassa on kaksoisongelma. Ei mallinneta perusprosesseja kunnolla uusiksi, vaan pitäydytään vanhoihin hoitokäytäntöihin. Eikä lähdetä liikkeelle potilaan näkökulmasta. Ihmeellistä, mutta mielestäni tämä ei kuitenkaan pidä kaikkialla paikkaansa. Miten selitettäisiin 2000-luvun yksi suurin harppaus suomalaisessa terveydenhuollossa - hoitoon odotusaikojen lyhentyminen vuosista puoleen vuoteen ja hoitojonojen lyhentyminen 60000 potilaan jonosta muutamaan tuhanteen. Uudistuksessa oli keskeinen lähtökohta juuri potilaan etu eli turha odottaminen pois.
sunnuntai 22. tammikuuta 2012
Valtion ohjaus ei kasvanut vaan laskenut vuosien varrella
Valtion ohjaus ei kasvanut vaan laskenut vuosien varrella
Byrokratiasta puhutaan monin sanoin. Pahinta on, jos se yleistetään epämääräiseksi leimatermiksi kaikelle sille, joka on vastoin omia kuvitelmia. Sosiaali- ja terveydenhuolto on moni-ilmeinen kokonaisuus, jossa päättäjiä ja toimijoita on runsaasti. Byrokratiaa voidaan tutkailla monesta näkökulmasta: kansalainen, potilas, kunta, palveluja tuottava organisaatio, sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilainen (hoitajat, lääkärit) ja valtiovalta. Kansalaisen kannalta byrokratiasta on hyvä esimerkki vaikkapa edellisen kolumnini vanhustenhuollon kuviot. Ammattilaisen näkökulmasta myös tuo tiedonhallinnan vaikeus on selkeä ilmentymä. Tietojärjestelmät eivät ole käyttäjätarpeiden tasolla. Byrokratiaa tiedonhallinnassa vähennetään tekemällä yhteensopivia tietojärjestelmiä, tekemällä järjestelmistä käyttäjäystävällisiä ja takaamalla yhden kirjauksen periaatteella laadukas ja tehokas tiedon hallinta. Kun valtion ohjaus on kaventunut vuosi vuodelta, ollaan uudelleen nostamassa (ilmeisesti) valtion vaikuttamisroolia sosiaali- ja terveydenhuollossa. Jos tiedonhallinnan välineitä ei saada uudistettua järkevästi, on mahdollista kaikkien osapuolten kannalta tiedonhallinnan "byrokratian" kasvu. Tähän ilmeisesti viittaa myös Hesarin mielipidekirjoitus (H.Tapio Hanhela, 22.1.2012): "Byrokratiaa lihotettu liikaa terveydenhuollossa".
Vanha juttuni Kasten paikka vuodelta 2010 ja siihen perustuva esitelmäni (10.6.2010) avaa historiallisesti valtion ohjausroolia byrokratiassa. Se osoittaa aaltoliikettä, jonka olen kuvannut jutun aineiston pohjalta oheiseen graafiseen kuvioon. Kuvion mukaiset muutokset olen kuvannut samaisessa esitelmässäni tämän alla.
1970 -1975: suora valtion ohjaus huipussaan, sos.terv.bkt-osuus jatkuvassa kasvussa; sos ja terveys erillään, valtakunnallinen suunnitelma – virkakiintiöt, rakennusohjelmat – palvelujen rakentaminen
1975-1882: sos ja terveys yhdessä;
holhouksesta palvelujen tarjontaan, kasvu ja palvelujärjestelmän rakentaminen
1983- 1992:
suunnittelujärjestelmän rapautuminen, alueelliset ja toiminnalliset erot
esille; kikkailu kiintiöillä; isot hankkeet hoidettu; mahdollisuuksien erot
alueittain
1993-2000:
valtakunnallisen suunnitelman ohjausmerkitys hiipuu; seurantajärjestelmän
tarkkuus katoaa; uusia ohjauskeinoja haetaan
2000-2008:
uusi valtakunnallinen suunnitelma: TATO I ja II; hankeohjelmat - hankeviidakko,
laajat työryhmät, seurantamenettelyt, entistä epämääräisempi valtion ohjaus,
yksittäiset ohjauskeinot käyttöön - hoitotakuu
2008-2012:
Kaste-ohjelma; hankekritiikki otettu huomioon, valtion toimet ohjelmallistettu ja levittäytyminen kentälle;
kuntaohjaus edelleen epämääräistä, valvonnan kasvu?
Vanhuslaki - ikälaki - aktivointi kunniaan
Vanhuslaki - ikälaki - aktivointi kunniaan
Poliittiset paineet ovat pistäneet etusijalle vanhuslain valmistelun. Samaan aikaan pitäisi saada aikaan kaikkia osapuolia tyydyttävä kuntauudistus. Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämislakikin pitäisi saada aikaan. Sosiaalihuoltolakikin on auttamatta vanha ja uudistuksen alla. Ikä-ihmisten palveluista on tullut merkillinen sekahedelmäkeitto, josta ei oikein kukaan ota selvää. Periaatteessa kunta on vastuussa palveluiden järjestämisestä. Palvelut on järjestetty ja omistajuus ratkottu niin monin tavoin, että hallittavuus on solmussa. On myös todettu monissa selvityksissä, että kunnallisesti järjestetyt vanhusten palvelut eivät suinkaan ole parasta A-luokkaa, pikemminkin heikommat kuin yksityiset. Palvelujen laadun turvaaminen, arviointi ja valvonta eivät ole hallinnassa. Monella omaisella on riipaisevia kokemuksia vanhempiensa saamasta palvelusta. Oma äitini eli pitkän elämän. Täytyy sanoa, että ei se viimeinen yksityinen palvelukoti täyttänyt toiveitamme. Lupaukset ja toiminta olivat kyllä ristiriidassa keskenään. Monelta osin raha ratkaisee, mutta kyllä myös työtapojen ja asenteiden muuttamisella olisi paikkansa. Oman äitini osalta katsoin surullisena, miten palvelukoti (= käytännössä laitoshoito!) opetti hänet passiiviseksi, alistuneeksi. Kun vanhan ihmisen elämäntasapaino on herkkä, kaikki aktivoiva tuki hoitoyhteisöltä on tarpeen.
Passivointi, opettaminen laitoshoitoon on myös koko palvelujärjestelmän ongelma. Ikäihminen nähdään akuuttisairaalassa yksittäisen sairautensa kautta ei kokonaisuutena. Pahimmillaan suhtautuminen on myös passivoivaa ja vailla ymmärrystä. Kun äitini joutui lonkkamurtuman vuoksi akuuttisairaalaan, hän oli päästään skarppi ja kuulokin oli kohdallaan. Lääkäri kysyi minulta, mitä lääkkeitä äitini syö. Totesin lääkärille, että voitte kysyä suoraan äidiltäni. Kysymys tulikin sillä volyymillä, että äiti joutui kommentoimaan, että kuulen minä vähemmälläkin. Kaikkiaan koko akuuttisairaalan toimintamuoto valkoisine seinineen ja vuoteeseen hoitamisineen ei kerta kaikkiaan sovi vanhukselle. Äkkiä pois sairaalasta, ettei sairastu ja passivoidu entisestään. Tämä on hienoinen kärjistys, mutta olen tätä asiaa tutkinut myös pienessä tutkimushankkeessa yhdessä kahden muun tutkijan kanssa (Reijo Sund ja Tuula Palonen 2004) Pysyvään laitoshoitoon joutumisen eittämättä suurin riskin on akuuttisairaala. Mitä kauemmin vanhus on akuuttisairaalassa, sitä todennäköisempää on tämän jälkeen päätyminen pysyvään laitoshoitoon. Näin oli uhkana käydä äidillenikin lonkkamurtuman jatkohoidon osalta. Onneksi omaisten ja oman äitini aktiivinen toiminta mahdollistivat kotihoidon ja vielä tämän jälkeen omaehtoisen kotona asumisen. Niin me tulevaisuuden vanhukset olemme entistä tietoisempia. Kannattaa muistaa se. Emme alistu mihin vain.
Lopuksi vielä tiedonhallinnan kannalta kannattaisi kehittää hoito- ja palvelusuunnitelmien sisältöä suuntaan, jossa otetaan huomioon vanhuksen niin sosiaaliset kuin terveydellisetkin lähtökohdat. Tutkimuksessamme (Sund, Nylander, Palonen) totesimme tuossa vuonna 2004 julkaistussa artikkelissa mm. seuraavaa.(http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/22FFB24D-C9F4-44FE-A384-7F07372CC438/0/404sund.pdf ).:
"Vaikka monissa tutkimuksissa on todettu, että ikääntyneillä on usein niin toimintakyvyn vajavuutta kuin terveysongelmiakin, ei tätä piirrettä ole kuitenkaan otettu huomioon palvelujen suunnittelussa. Terveysongelmat rajautuvat erilleen lääkärin yksittäisten hoitopäätösten alueelle. Kun tähän vielä lisätään perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon erillisyys, muodostuu merkittävälle osalle ikääntyneistä ihmisistä moninaisia suositellun hoito- ja palvelusuunnitelman ulottumattomissa olevia yhteisasiakkuuksia. Näitä asiakkuuksia ei välttämättä ole suunniteltu asiakkaan kannalta optimaalisesti, ja ainakin ne kohottavat
merkittävällä tavalla hoidon kustannuksia.....ihanteellinen hoito- ja palvelusuunnitelman hyödyntäminen hoitoyhteisössä on moniammatillista yhteistyötä, jossa on luotu mahdollisuudet tietojen käyttämiseen
yli toimintayksikkörajojen."
Poliittiset paineet ovat pistäneet etusijalle vanhuslain valmistelun. Samaan aikaan pitäisi saada aikaan kaikkia osapuolia tyydyttävä kuntauudistus. Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämislakikin pitäisi saada aikaan. Sosiaalihuoltolakikin on auttamatta vanha ja uudistuksen alla. Ikä-ihmisten palveluista on tullut merkillinen sekahedelmäkeitto, josta ei oikein kukaan ota selvää. Periaatteessa kunta on vastuussa palveluiden järjestämisestä. Palvelut on järjestetty ja omistajuus ratkottu niin monin tavoin, että hallittavuus on solmussa. On myös todettu monissa selvityksissä, että kunnallisesti järjestetyt vanhusten palvelut eivät suinkaan ole parasta A-luokkaa, pikemminkin heikommat kuin yksityiset. Palvelujen laadun turvaaminen, arviointi ja valvonta eivät ole hallinnassa. Monella omaisella on riipaisevia kokemuksia vanhempiensa saamasta palvelusta. Oma äitini eli pitkän elämän. Täytyy sanoa, että ei se viimeinen yksityinen palvelukoti täyttänyt toiveitamme. Lupaukset ja toiminta olivat kyllä ristiriidassa keskenään. Monelta osin raha ratkaisee, mutta kyllä myös työtapojen ja asenteiden muuttamisella olisi paikkansa. Oman äitini osalta katsoin surullisena, miten palvelukoti (= käytännössä laitoshoito!) opetti hänet passiiviseksi, alistuneeksi. Kun vanhan ihmisen elämäntasapaino on herkkä, kaikki aktivoiva tuki hoitoyhteisöltä on tarpeen.
Passivointi, opettaminen laitoshoitoon on myös koko palvelujärjestelmän ongelma. Ikäihminen nähdään akuuttisairaalassa yksittäisen sairautensa kautta ei kokonaisuutena. Pahimmillaan suhtautuminen on myös passivoivaa ja vailla ymmärrystä. Kun äitini joutui lonkkamurtuman vuoksi akuuttisairaalaan, hän oli päästään skarppi ja kuulokin oli kohdallaan. Lääkäri kysyi minulta, mitä lääkkeitä äitini syö. Totesin lääkärille, että voitte kysyä suoraan äidiltäni. Kysymys tulikin sillä volyymillä, että äiti joutui kommentoimaan, että kuulen minä vähemmälläkin. Kaikkiaan koko akuuttisairaalan toimintamuoto valkoisine seinineen ja vuoteeseen hoitamisineen ei kerta kaikkiaan sovi vanhukselle. Äkkiä pois sairaalasta, ettei sairastu ja passivoidu entisestään. Tämä on hienoinen kärjistys, mutta olen tätä asiaa tutkinut myös pienessä tutkimushankkeessa yhdessä kahden muun tutkijan kanssa (Reijo Sund ja Tuula Palonen 2004) Pysyvään laitoshoitoon joutumisen eittämättä suurin riskin on akuuttisairaala. Mitä kauemmin vanhus on akuuttisairaalassa, sitä todennäköisempää on tämän jälkeen päätyminen pysyvään laitoshoitoon. Näin oli uhkana käydä äidillenikin lonkkamurtuman jatkohoidon osalta. Onneksi omaisten ja oman äitini aktiivinen toiminta mahdollistivat kotihoidon ja vielä tämän jälkeen omaehtoisen kotona asumisen. Niin me tulevaisuuden vanhukset olemme entistä tietoisempia. Kannattaa muistaa se. Emme alistu mihin vain.
Lopuksi vielä tiedonhallinnan kannalta kannattaisi kehittää hoito- ja palvelusuunnitelmien sisältöä suuntaan, jossa otetaan huomioon vanhuksen niin sosiaaliset kuin terveydellisetkin lähtökohdat. Tutkimuksessamme (Sund, Nylander, Palonen) totesimme tuossa vuonna 2004 julkaistussa artikkelissa mm. seuraavaa.(http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/22FFB24D-C9F4-44FE-A384-7F07372CC438/0/404sund.pdf ).:
"Vaikka monissa tutkimuksissa on todettu, että ikääntyneillä on usein niin toimintakyvyn vajavuutta kuin terveysongelmiakin, ei tätä piirrettä ole kuitenkaan otettu huomioon palvelujen suunnittelussa. Terveysongelmat rajautuvat erilleen lääkärin yksittäisten hoitopäätösten alueelle. Kun tähän vielä lisätään perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon erillisyys, muodostuu merkittävälle osalle ikääntyneistä ihmisistä moninaisia suositellun hoito- ja palvelusuunnitelman ulottumattomissa olevia yhteisasiakkuuksia. Näitä asiakkuuksia ei välttämättä ole suunniteltu asiakkaan kannalta optimaalisesti, ja ainakin ne kohottavat
merkittävällä tavalla hoidon kustannuksia.....ihanteellinen hoito- ja palvelusuunnitelman hyödyntäminen hoitoyhteisössä on moniammatillista yhteistyötä, jossa on luotu mahdollisuudet tietojen käyttämiseen
yli toimintayksikkörajojen."
tiistai 17. tammikuuta 2012
Potilaan oma vastuu - ei kovin yksinkertainen juttu
Potilaan oma vastuu - ei kovin yksinkertainen juttu
Olin tilaisuudessa, jossa pohdittiin potilaan omaa vastuuta terveydestä. Terveydenhuoltojärjestelmä ei pysty jatkossa vastaamaan kaikkiin haasteisiin. Siksi potilaan oman vastuun korostaminen voisi olla osaratkaisu ongelmaan. Tarve, kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa ja etääntyvät jatkuvasti toisistaan. Omaa vastuuta otetaan kyllä, kun havaitaan kipua, tuskaa ja ahdistusta. Oma vastuu sen sijaan jää vähemmälle, kun on kyse yleensä oman terveyden edistämisestä tai terveysriskien tunnistamisesta ja ehkäisemisestä. Näin pohdiskelivat Logican Ratkaisu 2012 kongressissa Janne Aaltonen (Logican lääketieteellinen johtaja) ja Pekka Mustonen (Duodecim oy:n toimitusjohtaja).
Potilaan oman vastuun ottamisella on haasteensa. Säännölliset terveystarkastukset ovat ammattilaisten ratkaisuehdotus terveyden edistämiseen ja riskien tunnistamiseen. Mutta miten meidät saadaan motivoitua tällaiseen säännölliseen omatarkkailuun. Ilmeisesti koulutetut ja hyvätuloiset tarkkailevat omaa terveyttään ja heillä on terveellisemmät elintavat muihin verrattuna. Terveyteen ja sairauteen liittyvää informaatiota tarjotaan netissä runsaasti. Ongelmana on, että osa meistä ei edes halua tutustua moisiin tietopaketteihin. Toinen ongelma on, että tarjonta on monenkirjavaa. Voidaan ehkäpä yleistää informaatiotulvaa. Mitä enemmän on kyse elintavoista, sitä suurempi ja ristiriitaisempi on vaihtelu informaatiossa, suosituksissa. Mitä tarkemmin on kyse sairaudesta, oireesta, kivusta, sitä yhtenäisempää on tarjottu informaatio. Netissä on kuitenkin kaksi haastetta: 1) tarjolla olevaa terveysinformaatiota ei kattavasti laatutarkisteta eikä tiedon laadun kriteerejäkään ole yhteisesti sovittu, 2) sivustoille ajaudutaan valtaosin googlaamisen avulla, jolloin sattuma tuottaa ensimmäisen tarjolla olevan informaation.
Käynnistyvässä ja käynnistyneessä hoitoprosessissa potilaan oman vastuun otossa ongelmana on tiedon epätasapaino. Ammattilaisella on meihin potilaisiin verrattuna selvästi tiedollinen ylivalta. Pahimmillaan edelleen tiedollista ylivaltaa tukee tiedon panttaaminen. Vaihtoehtona on tiedon julkistaminen potilaalle, mikä myös sisältää haasteita. Pelkkä sairautta koskeva data tai informaatio ei riitä. Tarvitaan tulkintaa, arviointia ja viime kädessä viisautta. On mielenkiintoista, että potilaalla on eri lakien mukaan mahdollisuus antaa suostumuksen häntä koskevien tietojen siirtoon toiseen terveydenhuollon yksikköön. Toisaalta potilas ei välttämättä tiedä, mihin tarkasti otettavaan tietoon hän antaa suostumuksensa. Ja toisin päin. Ääritilanteessa potilas voi kieltää tiedon luovuttamisen, mikä kielto voi olla uhka hänelle itselleen.
Ollin suositus / mainos: www.terveyskirjasto.fi - tässä on laatu kohdallaan.
Terveyskirjastosta voi hakea tietoa terveydestä, sairaudesta, käyvästä hoidosta. Duodecim oy on pitkään kehittänyt korkealla ammattitaidolla terveysinformaatiota. Työtä on tehty osin ilman julkista rahoitusta, vaikka hyöty koituu meille kansalaisille ja potilaille. Rahoitusta on haettu myös julkisista lähteistä tähän loistavaan innovaatioon ja sen jatkuvuuden turvaamiseen. VTV (katso edellinen kolumnini) on myös arvioinut Duodecimin saamia rahavirtoja. Toivoisin, että VTV arvioisi myös innovaatioita niiden yhteiskunnallisen merkityksen kannalta ja suosittelisi järkeviä rahoitusratkaisuja toiminnan turvaamiseksi. Terveyskirjasto on tietovaranto, jota pitää jatkuvasti kehittää, päivittää, uudistaa. Se ei ole tuote, joka voitaisiin ostaa kaupan hyllyltä. Hankintalainsäädäntö ja tällainen innovaatio ovat täysin sopimaton yhtälö.
Olin tilaisuudessa, jossa pohdittiin potilaan omaa vastuuta terveydestä. Terveydenhuoltojärjestelmä ei pysty jatkossa vastaamaan kaikkiin haasteisiin. Siksi potilaan oman vastuun korostaminen voisi olla osaratkaisu ongelmaan. Tarve, kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa ja etääntyvät jatkuvasti toisistaan. Omaa vastuuta otetaan kyllä, kun havaitaan kipua, tuskaa ja ahdistusta. Oma vastuu sen sijaan jää vähemmälle, kun on kyse yleensä oman terveyden edistämisestä tai terveysriskien tunnistamisesta ja ehkäisemisestä. Näin pohdiskelivat Logican Ratkaisu 2012 kongressissa Janne Aaltonen (Logican lääketieteellinen johtaja) ja Pekka Mustonen (Duodecim oy:n toimitusjohtaja).
Potilaan oman vastuun ottamisella on haasteensa. Säännölliset terveystarkastukset ovat ammattilaisten ratkaisuehdotus terveyden edistämiseen ja riskien tunnistamiseen. Mutta miten meidät saadaan motivoitua tällaiseen säännölliseen omatarkkailuun. Ilmeisesti koulutetut ja hyvätuloiset tarkkailevat omaa terveyttään ja heillä on terveellisemmät elintavat muihin verrattuna. Terveyteen ja sairauteen liittyvää informaatiota tarjotaan netissä runsaasti. Ongelmana on, että osa meistä ei edes halua tutustua moisiin tietopaketteihin. Toinen ongelma on, että tarjonta on monenkirjavaa. Voidaan ehkäpä yleistää informaatiotulvaa. Mitä enemmän on kyse elintavoista, sitä suurempi ja ristiriitaisempi on vaihtelu informaatiossa, suosituksissa. Mitä tarkemmin on kyse sairaudesta, oireesta, kivusta, sitä yhtenäisempää on tarjottu informaatio. Netissä on kuitenkin kaksi haastetta: 1) tarjolla olevaa terveysinformaatiota ei kattavasti laatutarkisteta eikä tiedon laadun kriteerejäkään ole yhteisesti sovittu, 2) sivustoille ajaudutaan valtaosin googlaamisen avulla, jolloin sattuma tuottaa ensimmäisen tarjolla olevan informaation.
Käynnistyvässä ja käynnistyneessä hoitoprosessissa potilaan oman vastuun otossa ongelmana on tiedon epätasapaino. Ammattilaisella on meihin potilaisiin verrattuna selvästi tiedollinen ylivalta. Pahimmillaan edelleen tiedollista ylivaltaa tukee tiedon panttaaminen. Vaihtoehtona on tiedon julkistaminen potilaalle, mikä myös sisältää haasteita. Pelkkä sairautta koskeva data tai informaatio ei riitä. Tarvitaan tulkintaa, arviointia ja viime kädessä viisautta. On mielenkiintoista, että potilaalla on eri lakien mukaan mahdollisuus antaa suostumuksen häntä koskevien tietojen siirtoon toiseen terveydenhuollon yksikköön. Toisaalta potilas ei välttämättä tiedä, mihin tarkasti otettavaan tietoon hän antaa suostumuksensa. Ja toisin päin. Ääritilanteessa potilas voi kieltää tiedon luovuttamisen, mikä kielto voi olla uhka hänelle itselleen.
Ollin suositus / mainos: www.terveyskirjasto.fi - tässä on laatu kohdallaan.
Terveyskirjastosta voi hakea tietoa terveydestä, sairaudesta, käyvästä hoidosta. Duodecim oy on pitkään kehittänyt korkealla ammattitaidolla terveysinformaatiota. Työtä on tehty osin ilman julkista rahoitusta, vaikka hyöty koituu meille kansalaisille ja potilaille. Rahoitusta on haettu myös julkisista lähteistä tähän loistavaan innovaatioon ja sen jatkuvuuden turvaamiseen. VTV (katso edellinen kolumnini) on myös arvioinut Duodecimin saamia rahavirtoja. Toivoisin, että VTV arvioisi myös innovaatioita niiden yhteiskunnallisen merkityksen kannalta ja suosittelisi järkeviä rahoitusratkaisuja toiminnan turvaamiseksi. Terveyskirjasto on tietovaranto, jota pitää jatkuvasti kehittää, päivittää, uudistaa. Se ei ole tuote, joka voitaisiin ostaa kaupan hyllyltä. Hankintalainsäädäntö ja tällainen innovaatio ovat täysin sopimaton yhtälö.
maanantai 16. tammikuuta 2012
Sosiaali- ja terveydenhuollon IT-hankkeet tarkastettu
Sosiaali- ja terveydenhuollon IT - hankkeet tarkastettu
Valtiontalouden tarkastusvirasto on tehnyt seikkaperäisen tarkastuksen IT-hankkeisiin tällä vuosikymmenellä (http://www.vtv.fi/ajankohtaista/?436_m=3519). Lähes 300 sivuinen raportti ottaa kantaa kaikkiin valtion osittain tai kokonaan rahoittaneisiin sosiaali- ja terveydenhuollon hankkeisiin. Tavan mukaan kritiikki on tiukkaa. Samoin VTV.n tapoihin kuuluu käyttää julkisuutta mahdollisimman tehokkaasti hyväksi. Etusijalla ei ole hiljainen uusia käytäntöjä edistävä yhteistyö valtion virastojen kanssa. Tarkastustapa on myös mitä ilmeisimmin varsin työläs niin tarkastajille kuin kohteillekin. Virastot joutuvat kaivamaan kaikki mahdolliset asiakirjat ja sielun sopukat esille.
Kyse on siitä, onko valtionavustukset myönnetty ja käytetty lakien mukaisesti. Kyse on siitä myös, ovatko satsausten tulokset riittäviä (tuloksellisia). VTV päätyy arvioimaan, että hankkeita on hallinnoitu pirstaleisesti eikä ohjaus ja hallinta perustu riittävän kokonaisvaltaiseen kehittämistapaan. Myös kokonaisarkkitehtuuri hankkeiden taustalta puuttuu VTV:n mielestä. Samoin kritisoidaan valtion sisällä monien toimijoiden päällekkäisyyttä (kuten STM, RAY, TEM/ Tekes). Osa hankkeiden toteutuksista on jäänyt paikallisiksi. Osa hankkeista on keskeytetty rahoituksen loppuessa. Osia hankkeista on rahoitettu eri lähteistä koordinoimatta rahoitusta yhteen. Analyysi on niin seikkaperäistä, että en puutu yksittäisiin päätelmiin sinänsä.
Sen sijaan muutama asia askarruttaa VTV:n analyysissä. Valtion ohjausroolia ei ole systemaattisesti taustoitettu lähdettäessä tarkastelemaan IT-hankeohjausta ja valtionavustuksia. Olen tarkastellut tätä seikkaa yleisemmin artikkelissani "Kasten paikka" (http://www.stakes.fi/yp/2008/4/nylander.pdf). Vaikka juttu on jo muutaman vuoden vanha, se tuo historiallisessa perspektiivissä esille valtion ohjauksen yleiset haasteet. Kun on edetty keskitetystä ohjauksesta autonomiaan ja havaittu ongelmia, ollaan kampeamassa ohjausjärjestelmää keskitettyyn suuntaan. Hankkeilla ohjaamisen avulla pyritään vaikuttamaan kentän suuntaan, kun keskitetyt suunnitelmat eivät enää tuota tulosta riittävästi (ei myöskään Kaste - valtion uusi suunnitelma-asiakirja).
Toinen kommenttini koskee IT-ohjelmistotaloja ja niiden hallitsevaa roolia. Mielestäni hallitsevan roolin oleellinen tausta on se, että vuosien varrella on syntynyt lähes pysyvä sopimussuhde IT-palvelujen tuottajan ja palvelujen ostajan välillä. Suuret tietojärjestelmät ovat jäykkiä muuttumaan ja niitä paikataan toistaiseksi voimassa olevien ylläpitosopimusten puitteissa. Tämän riippuvuuden katkaiseminen ei riipu oleellisesti eResepti- tai eArkistohankkeista, vaan sairaaloiden ja terveyskeskusten perustoiminnoista ja toimintojen oleellisena osana olevasta it-infrastruktuurista. Terveydenhuolto ei yksinkertaisesti toimi ilman IT-tä.
Kolmas kommenttini koskee hankintalainsäädäntöä ja siihen nojautuvaa valtion hankintaohjeistusta. Jos halutaan tehdä innovatiivista kehittämistä, hankintalaki on kyllä melkoinen jarrupala. Onkin herkullinen tilanne arvioida innovatiivista toimintaa nojautumalla hankintalakiin. Jos voitaisiin ostaa IT-kaupan hyllyltä järjestelmätuote valmiina, hankintalaki tukisi tällaista kauppaa oivallisesti. Kun on kyse monitoimijaisesta kokonaisuudesta ja vielä tavoitteena saada aikaan uusia toimintatapoja, hankintalaki ei ole paras ohjausväline. VTV:n kannattaisi tutkia kaikkien tähän astisten tarkastusten valossa, miten hankintalakia voitaisiin muuttaa ja kuinka olemassa olevaa lakia voitaisiin soveltaa uudella tapaa.
Valtiontalouden tarkastusvirasto on tehnyt seikkaperäisen tarkastuksen IT-hankkeisiin tällä vuosikymmenellä (http://www.vtv.fi/ajankohtaista/?436_m=3519). Lähes 300 sivuinen raportti ottaa kantaa kaikkiin valtion osittain tai kokonaan rahoittaneisiin sosiaali- ja terveydenhuollon hankkeisiin. Tavan mukaan kritiikki on tiukkaa. Samoin VTV.n tapoihin kuuluu käyttää julkisuutta mahdollisimman tehokkaasti hyväksi. Etusijalla ei ole hiljainen uusia käytäntöjä edistävä yhteistyö valtion virastojen kanssa. Tarkastustapa on myös mitä ilmeisimmin varsin työläs niin tarkastajille kuin kohteillekin. Virastot joutuvat kaivamaan kaikki mahdolliset asiakirjat ja sielun sopukat esille.
Kyse on siitä, onko valtionavustukset myönnetty ja käytetty lakien mukaisesti. Kyse on siitä myös, ovatko satsausten tulokset riittäviä (tuloksellisia). VTV päätyy arvioimaan, että hankkeita on hallinnoitu pirstaleisesti eikä ohjaus ja hallinta perustu riittävän kokonaisvaltaiseen kehittämistapaan. Myös kokonaisarkkitehtuuri hankkeiden taustalta puuttuu VTV:n mielestä. Samoin kritisoidaan valtion sisällä monien toimijoiden päällekkäisyyttä (kuten STM, RAY, TEM/ Tekes). Osa hankkeiden toteutuksista on jäänyt paikallisiksi. Osa hankkeista on keskeytetty rahoituksen loppuessa. Osia hankkeista on rahoitettu eri lähteistä koordinoimatta rahoitusta yhteen. Analyysi on niin seikkaperäistä, että en puutu yksittäisiin päätelmiin sinänsä.
Sen sijaan muutama asia askarruttaa VTV:n analyysissä. Valtion ohjausroolia ei ole systemaattisesti taustoitettu lähdettäessä tarkastelemaan IT-hankeohjausta ja valtionavustuksia. Olen tarkastellut tätä seikkaa yleisemmin artikkelissani "Kasten paikka" (http://www.stakes.fi/yp/2008/4/nylander.pdf). Vaikka juttu on jo muutaman vuoden vanha, se tuo historiallisessa perspektiivissä esille valtion ohjauksen yleiset haasteet. Kun on edetty keskitetystä ohjauksesta autonomiaan ja havaittu ongelmia, ollaan kampeamassa ohjausjärjestelmää keskitettyyn suuntaan. Hankkeilla ohjaamisen avulla pyritään vaikuttamaan kentän suuntaan, kun keskitetyt suunnitelmat eivät enää tuota tulosta riittävästi (ei myöskään Kaste - valtion uusi suunnitelma-asiakirja).
Toinen kommenttini koskee IT-ohjelmistotaloja ja niiden hallitsevaa roolia. Mielestäni hallitsevan roolin oleellinen tausta on se, että vuosien varrella on syntynyt lähes pysyvä sopimussuhde IT-palvelujen tuottajan ja palvelujen ostajan välillä. Suuret tietojärjestelmät ovat jäykkiä muuttumaan ja niitä paikataan toistaiseksi voimassa olevien ylläpitosopimusten puitteissa. Tämän riippuvuuden katkaiseminen ei riipu oleellisesti eResepti- tai eArkistohankkeista, vaan sairaaloiden ja terveyskeskusten perustoiminnoista ja toimintojen oleellisena osana olevasta it-infrastruktuurista. Terveydenhuolto ei yksinkertaisesti toimi ilman IT-tä.
Kolmas kommenttini koskee hankintalainsäädäntöä ja siihen nojautuvaa valtion hankintaohjeistusta. Jos halutaan tehdä innovatiivista kehittämistä, hankintalaki on kyllä melkoinen jarrupala. Onkin herkullinen tilanne arvioida innovatiivista toimintaa nojautumalla hankintalakiin. Jos voitaisiin ostaa IT-kaupan hyllyltä järjestelmätuote valmiina, hankintalaki tukisi tällaista kauppaa oivallisesti. Kun on kyse monitoimijaisesta kokonaisuudesta ja vielä tavoitteena saada aikaan uusia toimintatapoja, hankintalaki ei ole paras ohjausväline. VTV:n kannattaisi tutkia kaikkien tähän astisten tarkastusten valossa, miten hankintalakia voitaisiin muuttaa ja kuinka olemassa olevaa lakia voitaisiin soveltaa uudella tapaa.
perjantai 13. tammikuuta 2012
ALKU -2: Olli Nylander tuumailee blogissaan omalla nimellä
Päätin siirtyä kirjoittamaan omalla nimellä. Pitkällä työurallani olin ensimmäiset 17 vuotta keskussairaalan ja sittemmin sairaanhoitopiirin palveluksessa suunnittelu- ja kehittämistehtävissä. Sen jälkeen olen ollut samanmittaisen rupeaman valtion palveluksessa suunnittelu-, kehittämis- ja johtotehtävissä.
Blogin julkinen pitäminen on haaste. Tälle areenalle en tuo missään tapauksessa työyhteisöni asioita enkä myöskään kommentoi asioita työyhteisöni näkökulmasta. Tuumailen kuitenkin asioita, joilla on liittymäkohtia myös työyhteisöni yleiseen tehtäväkenttään. Ero onkin tärkeä tehdä siinä, että tuumailuni eivät millään tavalla edusta työyhteisöni virallisia kantoja. Muutoinkin sosiaali- ja terveydenhuollon kenttä on laaja ja monet asiat ovat sellaisia, että yksi työntekijä tai virasto ei niitä kykene yksin ratkaisemaan.
On myös paljon sosiaali- ja terveydenhuollon asioita ja näkökulmia, joilla ei ole suoranaista kytkentää omiin työtehtäviini. Tällä iällä tuntuu siltä, että haluaa hiukan tuulettaa laajemmin näkemyksiään. Kysyin eräältä ystävältäni, kannattaisiko blogi avata omalla nimelläni. Luettuaan pari ensimmäistä blogikirjoitustani hän oli ehdottomasti sitä mieltä. Tehdään se nyt sitten.
Olen myös LinkedIN:ssä, jota kautta itse asiassa on jo ennen tätä paljastustakin tullut lukijoita blogilleni. Google+:ssa olen myös.
Niin, että lukemaan ja kommentoimaan.
Olli Nylander
Päätin siirtyä kirjoittamaan omalla nimellä. Pitkällä työurallani olin ensimmäiset 17 vuotta keskussairaalan ja sittemmin sairaanhoitopiirin palveluksessa suunnittelu- ja kehittämistehtävissä. Sen jälkeen olen ollut samanmittaisen rupeaman valtion palveluksessa suunnittelu-, kehittämis- ja johtotehtävissä.
Blogin julkinen pitäminen on haaste. Tälle areenalle en tuo missään tapauksessa työyhteisöni asioita enkä myöskään kommentoi asioita työyhteisöni näkökulmasta. Tuumailen kuitenkin asioita, joilla on liittymäkohtia myös työyhteisöni yleiseen tehtäväkenttään. Ero onkin tärkeä tehdä siinä, että tuumailuni eivät millään tavalla edusta työyhteisöni virallisia kantoja. Muutoinkin sosiaali- ja terveydenhuollon kenttä on laaja ja monet asiat ovat sellaisia, että yksi työntekijä tai virasto ei niitä kykene yksin ratkaisemaan.
On myös paljon sosiaali- ja terveydenhuollon asioita ja näkökulmia, joilla ei ole suoranaista kytkentää omiin työtehtäviini. Tällä iällä tuntuu siltä, että haluaa hiukan tuulettaa laajemmin näkemyksiään. Kysyin eräältä ystävältäni, kannattaisiko blogi avata omalla nimelläni. Luettuaan pari ensimmäistä blogikirjoitustani hän oli ehdottomasti sitä mieltä. Tehdään se nyt sitten.
Olen myös LinkedIN:ssä, jota kautta itse asiassa on jo ennen tätä paljastustakin tullut lukijoita blogilleni. Google+:ssa olen myös.
Niin, että lukemaan ja kommentoimaan.
Olli Nylander
maanantai 9. tammikuuta 2012
Prosesseja ja arkkitehtuuria - hoitotiedot järjestykseen
Prosesseja ja arkkitehtuuria - hoitotiedot järjestykseen
Päädyin edellisessä blogissani prosessiajattelun kannattajaksi. Suomalaisessa terveydenhuollossa prosessit eivät ole kaikki aivan kohdallaan. Kieltämättä järjestelmämme on melkoinen monitoimijasysteemi. Julkinen terveydenhuolto on prosessin ytimessä, mutta joutunut kauppaamaan toimintaansa yksityisille toimijoille. Ei saada riittävästä henkilökuntaa. Puutetta on erityisesti lääkäreistä, joita Suomessa on kuitenkin ennätysmäärä. Yksityinen terveydenhuolto on nostanut päätään ja omistuskin on siirtynyt monelta osin Suomen ulkopuolelle. HUS:n toimitusjohtaja maalaili tänään uhkakuvia. Jos päättäjät eivät tee mitään nykyiselle järjestelmälle, se sortuu kokonaan. En nyt usko sortumiseen, mutta rapautumista on kyllä havaittavissa. Oma erityisalueeni tiedonhallinta on myös rapautumispisteessä. Pitäisi löytää koko terveydenhuoltojärjestelmää yhdistävä tiedonhallinnan kokonaisuus, jolla saataisiin tehokkuutta, taloudellisuutta, laatua ja potilasturvallisuutta kattavasti.
Tietohallintolain mukana valtiovarainministeriö on nostanut esille kokonaisarkkitehtuuriajattelun. Analogia on kaavoitukseen ja rakentamisen suunnitteluun sekä toteutukseen. Jos julkinen ja yksityinen terveydenhuoltojärjestelmä muodostuisivat yleiskaavan pohjalta, niin potilaiden eteneminen, tiedon kulku ja hoitoprosessit saisivat yleisen toimintapuitteen. Suunnitteilla oleva järjestämislaki voisi olla tällä tasolla ohjaava lainsäädäntö. On tietenkin niin, että kuka hyvänsä ei voi huseerata yleiskaavan sisällä. Yksityisille ja julkisille toimijoille pitäisi rakentaa yhtenäiset pelisäännöt. Lupa toimia markkinoilla on hyvä lähtökohta. Nyt terveydenhuollon henkilöstöllä pitää olla luvat kunnossa. Samoin yksityisillä terveydenhuollon toimintayksiköillä. Julkiset eivät lupia tarvitse. Miksi ihmeessä? On monia maita, jossa yksityistä ja julkista toimintayksikköä kohdellaan samalla tavalla, miksikäs ei myös Suomessa. Meille potilaille ei ole suurta merkitystä, onko kyse yksityisestä vai julkisesta (elleivät kustannukset potilaalle poikkea jyrkästi toisistaan). Hoidon laatu ja lopputulos ratkaisee. Niin sitten vain tämän pohjalta tietoarkkitehtuuri kuntoon eli mitä luvan saanti edellyttää ja miten ja kenen toimesta sitä valvotaan.
Seuraavaksi voisi hyödyntää tietohallintolain mukaista perusluokittelua: toiminta, tieto, tietojärjestelmä, teknologia. Prosessiajattelijana toiminnan ydin on mielestäni prosessi. Se on moottori (eikä tieto, kuten edellisessä blogissani totesin). Hyvin yhteen toimiva moottori mahdollistaa potilaan ja ammattiauttajien kannalta optimaalisen lopputuloksen. Tieto on puolestaan prosessin polttoaine. Oikea, tilanteeseen soveltuva tieto vie prosessia eteenpäin. Jos prosessi vaatii bensaa ja sille tarjotaan dieseliä, niin ei siinä hyvin käy. Tietojärjestelmä digitalisoi prosessit ja prosessien sisältämät tiedot sellaiseen muotoon, että kaikki käyttäjät hyötyvät tiedon oikea-aikaisesta kirjaamisesta. Teknologia mahdollistaa sen, että tieto kulkee ja varastoituu turvallisesti ja tehokkaasti. Niin tämä on ideaalimalli, joka pitäisi ainakin olla kehittämisen löhtökohtana. Nyt prosessit, tiedot, tietojärjestelmät ja teknologiat ovat toisistaan irrallisia. IT-teknologia on myyty paloina kentälle, josta puuttuu yleiskaava ja kokonaisarkkitehtuuri. Tästä on hyvä kehitellä kuviota eteenpäin...
Päädyin edellisessä blogissani prosessiajattelun kannattajaksi. Suomalaisessa terveydenhuollossa prosessit eivät ole kaikki aivan kohdallaan. Kieltämättä järjestelmämme on melkoinen monitoimijasysteemi. Julkinen terveydenhuolto on prosessin ytimessä, mutta joutunut kauppaamaan toimintaansa yksityisille toimijoille. Ei saada riittävästä henkilökuntaa. Puutetta on erityisesti lääkäreistä, joita Suomessa on kuitenkin ennätysmäärä. Yksityinen terveydenhuolto on nostanut päätään ja omistuskin on siirtynyt monelta osin Suomen ulkopuolelle. HUS:n toimitusjohtaja maalaili tänään uhkakuvia. Jos päättäjät eivät tee mitään nykyiselle järjestelmälle, se sortuu kokonaan. En nyt usko sortumiseen, mutta rapautumista on kyllä havaittavissa. Oma erityisalueeni tiedonhallinta on myös rapautumispisteessä. Pitäisi löytää koko terveydenhuoltojärjestelmää yhdistävä tiedonhallinnan kokonaisuus, jolla saataisiin tehokkuutta, taloudellisuutta, laatua ja potilasturvallisuutta kattavasti.
Tietohallintolain mukana valtiovarainministeriö on nostanut esille kokonaisarkkitehtuuriajattelun. Analogia on kaavoitukseen ja rakentamisen suunnitteluun sekä toteutukseen. Jos julkinen ja yksityinen terveydenhuoltojärjestelmä muodostuisivat yleiskaavan pohjalta, niin potilaiden eteneminen, tiedon kulku ja hoitoprosessit saisivat yleisen toimintapuitteen. Suunnitteilla oleva järjestämislaki voisi olla tällä tasolla ohjaava lainsäädäntö. On tietenkin niin, että kuka hyvänsä ei voi huseerata yleiskaavan sisällä. Yksityisille ja julkisille toimijoille pitäisi rakentaa yhtenäiset pelisäännöt. Lupa toimia markkinoilla on hyvä lähtökohta. Nyt terveydenhuollon henkilöstöllä pitää olla luvat kunnossa. Samoin yksityisillä terveydenhuollon toimintayksiköillä. Julkiset eivät lupia tarvitse. Miksi ihmeessä? On monia maita, jossa yksityistä ja julkista toimintayksikköä kohdellaan samalla tavalla, miksikäs ei myös Suomessa. Meille potilaille ei ole suurta merkitystä, onko kyse yksityisestä vai julkisesta (elleivät kustannukset potilaalle poikkea jyrkästi toisistaan). Hoidon laatu ja lopputulos ratkaisee. Niin sitten vain tämän pohjalta tietoarkkitehtuuri kuntoon eli mitä luvan saanti edellyttää ja miten ja kenen toimesta sitä valvotaan.
Seuraavaksi voisi hyödyntää tietohallintolain mukaista perusluokittelua: toiminta, tieto, tietojärjestelmä, teknologia. Prosessiajattelijana toiminnan ydin on mielestäni prosessi. Se on moottori (eikä tieto, kuten edellisessä blogissani totesin). Hyvin yhteen toimiva moottori mahdollistaa potilaan ja ammattiauttajien kannalta optimaalisen lopputuloksen. Tieto on puolestaan prosessin polttoaine. Oikea, tilanteeseen soveltuva tieto vie prosessia eteenpäin. Jos prosessi vaatii bensaa ja sille tarjotaan dieseliä, niin ei siinä hyvin käy. Tietojärjestelmä digitalisoi prosessit ja prosessien sisältämät tiedot sellaiseen muotoon, että kaikki käyttäjät hyötyvät tiedon oikea-aikaisesta kirjaamisesta. Teknologia mahdollistaa sen, että tieto kulkee ja varastoituu turvallisesti ja tehokkaasti. Niin tämä on ideaalimalli, joka pitäisi ainakin olla kehittämisen löhtökohtana. Nyt prosessit, tiedot, tietojärjestelmät ja teknologiat ovat toisistaan irrallisia. IT-teknologia on myyty paloina kentälle, josta puuttuu yleiskaava ja kokonaisarkkitehtuuri. Tästä on hyvä kehitellä kuviota eteenpäin...
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Hoitotietojen ihmettelyä potilaana
Hoitotietojen ihmettelyä potilaana
Jouduin akuutin sairauden vuoksi turvautumaan terveydenhuoltojärjestelmään. Uusi kokemus. Työterveydenhuollossa toimi erinomaisesti nettipohjainen ajanvaraus. Alku kuulostikin modernilta. Toiminta sujui nopeasti - kuitenkin niin nopeasti, että vasta toisella kertaa löytyi oikea diagnoosi ja sekin kotijoukkojen tekemän maallikkodiagnoosin perusteella. Tutkimukset tehtiin vauhdilla ja lopputuloksena oli päivystyslähete julkiseen sairaalaan. Samalla minulta kysyttiin, saako tutkimustulokset siirtää julkiseen sairaalaan. Luvan annoin. Kuitenkin samana päivänä toistettiin kaikki samat tutkimukset ja todettiin samat asiat uudelleen. Sairaalassa otettiin sitten päivittäin erilaisia kokeita, mutta siellä ei ollut tietoakaan modernista sähköisestä maailmasta. Kokeiden tulokset ajautuivat paperikansioon, jota sitten kulloinenkin lääkäri tutkaili ja lisäili omia merkintöjään. Hoitajien tietopankkia en nähnyt. Tuli mieleen 70-luku ja sairaalamaailman kokemukset, kun asiakirjakansioille oli varattu valtava sali ja tiedot haettiin kuin ennen vanhaan kirjaston manuaalikortistosta. Kuinkahan suuri se paperivarasto tässä sairaalassa on, kun omat tietoni viikossa olivat jo melkoinen paperimassa. Lopputulos oli kuitenkin onnellinen ja jälkikäteen sain oikein kuvauksen sairauteni kulusta - paperisen sellaisen. Sekin oli tehty sanelun avulla. Tekstien sanelumenettely on jostain kaukaa 70-luvulta. Tuntui, että minusta otetut tiedot olivat monenkirjavassa järjestyksessä ja kaikki erilaisilla papereilla. Pakosta tuli mieleen, että tällainen paperin ja tietotekniikan risteytys ei voi olla kenenkään osapuolen kannalta erityisen tehokas, toimiva, käyttäjäystävällinen.
Kerroin tästä tutuille ja ammattilaistutuillekin. Kalpeat havaintoni raapaisivat suomalaisen terveydenhuollon tietohuollon ydintä. Yleislääkärilehti 5.2011 julkaisi Mikko Nenosen ja Arto Virtasen matkaraportin WoHIT 2011-konressiin. Herrojen tulkinta suomalaisesta tiedonhallinnan tilasta oli nöyryyttävä. Kun edistyneimmät maat ovat tasolla 4-5, niin Suomi tarpoo tasolla 1-2. Niin näitä edistyneempiä maita olivat mm. Viro ja Turkki.
Olen itse vahva prosessiajattelun kannattaja. Hoitoepisodi/jakso on prosessi, jolla on alku, välivaihe ja loppu. Tiedonhallinnan perustana pitäisi olla hoitoprosessi ja siihen liittyvät oleelliset tiedot. Nyt potilasta hoidetaan ikään kuin ei olisi lainkaan kysymys prosessista. Tiedot ovat yksittäisiä eikä niiden systemaattista kytkentää hoitoprosessiin tehdä. Niin kyllä sen varmasti tekee kulloinenkin lääkäri selaillessaan tuota potilasta koskevaa paperimassaa. Tuleekohan kaikki tieto varmasti hyödynnettyä. Ymmärsin, että minullakin oli joku verikokeen tulos kadoksissa, mutta ei se niin haittaa, kun uusia otetaan lisää. Ei muuta kuin prosessit kuntoon ja tiedot prosessin moottoriksi. Sitten vain uutta tietojärjestelmää rakentamaan vaikkapa virolaisten tai turkkilaisten kokemuksia ja osaamista hyödyntäen.
Jään odottamaan muilta potilailta mielenkiintoisia kokemuksia. Itse asiassa olisi hienoa saada aikaan kokemusten aineisto, jota voisi hyödyntää jatkossa aidosti muutoksen aikaansaamisessa.
Jouduin akuutin sairauden vuoksi turvautumaan terveydenhuoltojärjestelmään. Uusi kokemus. Työterveydenhuollossa toimi erinomaisesti nettipohjainen ajanvaraus. Alku kuulostikin modernilta. Toiminta sujui nopeasti - kuitenkin niin nopeasti, että vasta toisella kertaa löytyi oikea diagnoosi ja sekin kotijoukkojen tekemän maallikkodiagnoosin perusteella. Tutkimukset tehtiin vauhdilla ja lopputuloksena oli päivystyslähete julkiseen sairaalaan. Samalla minulta kysyttiin, saako tutkimustulokset siirtää julkiseen sairaalaan. Luvan annoin. Kuitenkin samana päivänä toistettiin kaikki samat tutkimukset ja todettiin samat asiat uudelleen. Sairaalassa otettiin sitten päivittäin erilaisia kokeita, mutta siellä ei ollut tietoakaan modernista sähköisestä maailmasta. Kokeiden tulokset ajautuivat paperikansioon, jota sitten kulloinenkin lääkäri tutkaili ja lisäili omia merkintöjään. Hoitajien tietopankkia en nähnyt. Tuli mieleen 70-luku ja sairaalamaailman kokemukset, kun asiakirjakansioille oli varattu valtava sali ja tiedot haettiin kuin ennen vanhaan kirjaston manuaalikortistosta. Kuinkahan suuri se paperivarasto tässä sairaalassa on, kun omat tietoni viikossa olivat jo melkoinen paperimassa. Lopputulos oli kuitenkin onnellinen ja jälkikäteen sain oikein kuvauksen sairauteni kulusta - paperisen sellaisen. Sekin oli tehty sanelun avulla. Tekstien sanelumenettely on jostain kaukaa 70-luvulta. Tuntui, että minusta otetut tiedot olivat monenkirjavassa järjestyksessä ja kaikki erilaisilla papereilla. Pakosta tuli mieleen, että tällainen paperin ja tietotekniikan risteytys ei voi olla kenenkään osapuolen kannalta erityisen tehokas, toimiva, käyttäjäystävällinen.
Kerroin tästä tutuille ja ammattilaistutuillekin. Kalpeat havaintoni raapaisivat suomalaisen terveydenhuollon tietohuollon ydintä. Yleislääkärilehti 5.2011 julkaisi Mikko Nenosen ja Arto Virtasen matkaraportin WoHIT 2011-konressiin. Herrojen tulkinta suomalaisesta tiedonhallinnan tilasta oli nöyryyttävä. Kun edistyneimmät maat ovat tasolla 4-5, niin Suomi tarpoo tasolla 1-2. Niin näitä edistyneempiä maita olivat mm. Viro ja Turkki.
Olen itse vahva prosessiajattelun kannattaja. Hoitoepisodi/jakso on prosessi, jolla on alku, välivaihe ja loppu. Tiedonhallinnan perustana pitäisi olla hoitoprosessi ja siihen liittyvät oleelliset tiedot. Nyt potilasta hoidetaan ikään kuin ei olisi lainkaan kysymys prosessista. Tiedot ovat yksittäisiä eikä niiden systemaattista kytkentää hoitoprosessiin tehdä. Niin kyllä sen varmasti tekee kulloinenkin lääkäri selaillessaan tuota potilasta koskevaa paperimassaa. Tuleekohan kaikki tieto varmasti hyödynnettyä. Ymmärsin, että minullakin oli joku verikokeen tulos kadoksissa, mutta ei se niin haittaa, kun uusia otetaan lisää. Ei muuta kuin prosessit kuntoon ja tiedot prosessin moottoriksi. Sitten vain uutta tietojärjestelmää rakentamaan vaikkapa virolaisten tai turkkilaisten kokemuksia ja osaamista hyödyntäen.
Jään odottamaan muilta potilailta mielenkiintoisia kokemuksia. Itse asiassa olisi hienoa saada aikaan kokemusten aineisto, jota voisi hyödyntää jatkossa aidosti muutoksen aikaansaamisessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)