Hoitotietojen ihmettelyä potilaana
Jouduin akuutin sairauden vuoksi turvautumaan terveydenhuoltojärjestelmään. Uusi kokemus. Työterveydenhuollossa toimi erinomaisesti nettipohjainen ajanvaraus. Alku kuulostikin modernilta. Toiminta sujui nopeasti - kuitenkin niin nopeasti, että vasta toisella kertaa löytyi oikea diagnoosi ja sekin kotijoukkojen tekemän maallikkodiagnoosin perusteella. Tutkimukset tehtiin vauhdilla ja lopputuloksena oli päivystyslähete julkiseen sairaalaan. Samalla minulta kysyttiin, saako tutkimustulokset siirtää julkiseen sairaalaan. Luvan annoin. Kuitenkin samana päivänä toistettiin kaikki samat tutkimukset ja todettiin samat asiat uudelleen. Sairaalassa otettiin sitten päivittäin erilaisia kokeita, mutta siellä ei ollut tietoakaan modernista sähköisestä maailmasta. Kokeiden tulokset ajautuivat paperikansioon, jota sitten kulloinenkin lääkäri tutkaili ja lisäili omia merkintöjään. Hoitajien tietopankkia en nähnyt. Tuli mieleen 70-luku ja sairaalamaailman kokemukset, kun asiakirjakansioille oli varattu valtava sali ja tiedot haettiin kuin ennen vanhaan kirjaston manuaalikortistosta. Kuinkahan suuri se paperivarasto tässä sairaalassa on, kun omat tietoni viikossa olivat jo melkoinen paperimassa. Lopputulos oli kuitenkin onnellinen ja jälkikäteen sain oikein kuvauksen sairauteni kulusta - paperisen sellaisen. Sekin oli tehty sanelun avulla. Tekstien sanelumenettely on jostain kaukaa 70-luvulta. Tuntui, että minusta otetut tiedot olivat monenkirjavassa järjestyksessä ja kaikki erilaisilla papereilla. Pakosta tuli mieleen, että tällainen paperin ja tietotekniikan risteytys ei voi olla kenenkään osapuolen kannalta erityisen tehokas, toimiva, käyttäjäystävällinen.
Kerroin tästä tutuille ja ammattilaistutuillekin. Kalpeat havaintoni raapaisivat suomalaisen terveydenhuollon tietohuollon ydintä. Yleislääkärilehti 5.2011 julkaisi Mikko Nenosen ja Arto Virtasen matkaraportin WoHIT 2011-konressiin. Herrojen tulkinta suomalaisesta tiedonhallinnan tilasta oli nöyryyttävä. Kun edistyneimmät maat ovat tasolla 4-5, niin Suomi tarpoo tasolla 1-2. Niin näitä edistyneempiä maita olivat mm. Viro ja Turkki.
Olen itse vahva prosessiajattelun kannattaja. Hoitoepisodi/jakso on prosessi, jolla on alku, välivaihe ja loppu. Tiedonhallinnan perustana pitäisi olla hoitoprosessi ja siihen liittyvät oleelliset tiedot. Nyt potilasta hoidetaan ikään kuin ei olisi lainkaan kysymys prosessista. Tiedot ovat yksittäisiä eikä niiden systemaattista kytkentää hoitoprosessiin tehdä. Niin kyllä sen varmasti tekee kulloinenkin lääkäri selaillessaan tuota potilasta koskevaa paperimassaa. Tuleekohan kaikki tieto varmasti hyödynnettyä. Ymmärsin, että minullakin oli joku verikokeen tulos kadoksissa, mutta ei se niin haittaa, kun uusia otetaan lisää. Ei muuta kuin prosessit kuntoon ja tiedot prosessin moottoriksi. Sitten vain uutta tietojärjestelmää rakentamaan vaikkapa virolaisten tai turkkilaisten kokemuksia ja osaamista hyödyntäen.
Jään odottamaan muilta potilailta mielenkiintoisia kokemuksia. Itse asiassa olisi hienoa saada aikaan kokemusten aineisto, jota voisi hyödyntää jatkossa aidosti muutoksen aikaansaamisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti