Sosiaalihuollolla suuret haasteet tieto- ja viestintäteknologiassa

Sosiaalihuollosta on ilmestynyt terveydenhuoltoa vastaava selvitys tieto- ja viestintäteknologian käytöstä. (Jarmo Kärki, Maarit Laaksonen, Hannele Hyppönen: Tieto- ja viestintäteknologian käyttö sosiaalihuollossa vuonna 2011, THL raportti 2/2012). Vain osa kunnista ja yksityisistä palvelun tuottajista tarjoavat sähköisen asioinnin palveluita. Sähköinen asiakaspalaute on hiukan yleisempi palvelu. Toisaalta moni palvelujen käyttäjä valitsee asioiden hoitamiseen muun kuin sähköisen kanavan. Asiakastietojärjestelmiä on valtaosasta kuntia käytössä. Järjestelmien kirjo on suuri. Yksityisellä puolella puolestaan tilanne on heikompi kuin kunnallisella puolella. Luokitusten ja standardoidun tiedon käyttö on rajoitettua. Kartoitus koski lastensuojelua, sosiaalityötä, vammaispalveluita ja kehitysvammaisten erityishuoltoa, toimeentulotukea, omaishoidon tukea, pitkäaikaistyöttömien tukea, lastenvalvojen tehtäviä, päihdehuoltoa, vanhusten laitos- ja asumispalveluita, kotipalveluita, kasvatus- ja perheneuvontaa, lasten päivähoitoa, maahanmuuttajien kotouttamista, sosiaalipäivystystä, adoptioneuvontaa, sosiaalista luototusta. http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/667d3a8a-e3e4-4d8d-8552-492c3765fd5a

Terveydenhuoltoon verrattuna sosiaalihuolto koostuu monenlaisista palveluista, etuuspäätöksistä, hoitoon ottamispäätöksistä ja palvelujen antamispäätöksistä. Kun päätöksentekijöinä ovat eri kuntien sosiaalihuollon virkamiehet, kirjo kasvaa vielä entisestään. Periaatteessa kaikissa 345 kunnassa voi olla oma sovellus olemassa oleviin sosiaalihuollon lakeihin. Sosiaalihuollossa on aina korostettu yksilöiden erilaisuutta ja näin myös toisistaan poikkeavia ongelmia ja avun tarvetta. Luokittelu, standardointi ovat olleet pahimmillaan jopa kirosanoja sosiaalihuollossa. Tietoteknologian tehokas hyödyntäminen edellyttää puolestaan tietojen standardointia ainakin jossakin mitassa. Muuten anomusten, hakemusten ja päätösten teko sähköisin välinein tuottaa suuria vaikeuksia. Vaikeudet kasvavat, kun tietoja pitäisi siirtää kunnasta toiseen tai palvelujen tuottajilta toisille. Muuten Kelassa on tartuttu etuusasioiden sähköiseen asiointiin oikein kunnolla ja saatu myös paljon aikaan. Esimerkki etuuksien alalla ei siis ole kaukana.

Kartoituksessa nostetaan esille tärkeimmät kehittämistarpeet nykyisissä ohjelmistoissa. Kuntapuolella ne ovat järjestyksessä seuraavat: rajapintojen/yhteyksien kehittäminen muihin ohjelmistoihin, dokumentoinnin/kirjaamiseen kehittäminen, raportoinnin/tilastoinnin kehittäminen, sähköisen asioinnin kehittäminen, oman asiakastietojärjestelmän kehittäminen sisältöjen/ominaisuuksien kehittäminen, ostopalvelujen hallinta. Yksityisellä puolella lista on lähes sama. Lisäksi nostetaan esille uuden ohjelmiston hankkiminen.

Arvioin taannoin sosiaalihuollon tietojärjestelmien kehittämistä koskevan teoksen. Osittain teoksen tekijäkaartissa oli samoja henkilöitä kuin yllä käsitellyn kartoituksen tekijät. Hyvää kehittämistyötä on tehty jo vuosien ajan. Käytäntöön saattaminen edellyttää kuitenkin tahtoa, rahaa ja yhteistä linjausta yli kunta- ja palvelujen tuottajarajojen. Julkinen ICT-strategia voisi tulla tässäkin avuksi. Olen aikaisemmin ehdottanut sosiaalihuoltoon paljon nykyistä keskitetympää tietojärjestelmäratkaisua. Edelleenkin sellaisen ratkaisun tutkiminen saattaisi olla kannatettava kuvio. Löytyisikö myös jokin uusi kehittämisen tapa nykyisen kaksinapaisen valtio-kunta-mallin sijasta.

 

Sosiaalityö, tieto ja teknologia

-         teknologiakriittinen vuosikirja

(Anneli Pohjola, Aino Kääriäinen ja Sirpa Kuusisto-Niemi (toim.): Sosiaalityö, tieto ja teknologia, P-kustannus, Juva 2010)

Artikkelikokoelma paneutuu sosiaalitieteiden metodein sosiaalityön, tiedon ja teknologian välisiin suhteisiin. Vuosikirja sopii alan tutkijoille ja harrastajille. Otsikon käsitteet – sosiaalityö, tieto ja teknologia ovat vaihtelevasti määriteltyjä – myös vaihtelevasti artikkeleissa läsnä. Tiedonkäsite määritellään yhdessä artikkelissa, mutta sen käyttö ei erityisemmin toistu muissa artikkeleissa. Teknologiaa ei erityisemmin määritellä, mutta useissa artikkeleissa se koetaan etäiseksi uhkaksi tai jopa aktiivisen vastustuksen kohteeksi sosiaalityön kannalta.

Artikkeleissa rakennetaan vuorovaikutteinen, yksilölähtöinen suhde tietoon ja teknologiaan. Koska sosiaalityön ydin on inhimillinen suhde asiakkaan ja ammattiauttajan välillä, kaikki ulkoiset teknologiat ovat uhka tuolle suhteelle. Näin myös jää vähälle käsittelylle uuden sähköisen maailman innovaatiot sosiaalityön kannalta. Poikkeuksen muodostavat lastensuojelun käsikirjan ja virtuaaliauttajakonsepti sekä lupaavasti alkava analyysi sosiaalialan teknologianhankkeesta (Tikesos) sekä yleensä tietoteknologiahankkeista. Systemaattisia teknologian ja sosiaalityön yhdistämiseen liittyviä innovaatioita ei kirjassa käsitellä. Itse asiassa pikemminkin vahvistetaan erilaisin tutkimuksin teknologian yliotetta ja ongelmia sosiaalityön maailmassa.

Tiedon, sosiaalityön ja teknologian yhdistämistä pohditaan lupaavasti Helsingin kaupunkia koskevassa tapausesimerkissä. Systemaattinen tiedon hyödyntäminen ammattiauttaja-asiakassuhteessa sen eri tasoilla on haaste, johon kannattaisi tarttua. Tikesos-hankkeessa on tehty erinomaista perustyötä jo vuosia. Perustyöstä ei ole vielä ehditty käytännön tasolle. Nykykäytännössä työtä tehdään vaihtelevin välinein eikä johtamisessakaan kaikilta osin ole tiedolla johtamisen elementtejä. Nyt on edetty pohjan rakentamiseen ja teknologiakritiikkiin. Seuraava taso on siirtyä teknologiaan alistumisesta teknologian alistamiseen sosiaalityölle. (kirja-arvio on aikaisemmin julkaistu Premissi-lehdessä 2011).